Pitkäjärvi – Kauko Röyhkä (epävirallinen)

Kauko Röyhkä kertoo joka tiistai Soundi.fi:n lukijoille tarinan.

Pitkäjärvi

Ajamme ensin polkupyörillä metsäteitä pitkin niin lähelle Lahnajärveä kuin on mahdollista. Sitten otamme reput selkään ja jatkamme jalan pienen harjanteen yli. Täällä on tehty raivausta: puita on kaadettu ja oksat jätetty maahan vastukseksi. Syvät metsätyökoneen jäljet näyttävät ikävältä.

Ei huvita jäädä Lahnajärvelle. Katsomme kartasta uuden kohteen: Pitkäjärvi noin viiden kilsan päässä. Päivä on kuuma ja paarmat pörräävät. Tulemme purolle, jonka vehmaassa ryteikössä on vähän vilpoisampaa, mutta toisaalta myös enemmän hyttysiä. Joudumme riisumaan housut ja kumisaappaat ja kahlaamaan yli. Vuolaana virtaava vesi on ihanan viileää.

Alamme kuvitella Ollilan tytärtä: vaaleat, kiharat hiukset, pitkät sääret, tiukka vartalo.

Ylitämme Orankirovan. Huipulta avautuu näköala yli asumattomien seutujen: suota, metsää, metsää ja suota. Ja Pitkärvi. Taivas on kuulaan sininen, muutama pilvenriekale siellä täällä.

Laskeudumme järven rantaan. Matka on pitempi kuin ylhäältä käsin näytti, maasto vaikeaa. Erämaajärvillä on aina oma salaperäisyytensä. Hiljaisuus, korkeintaan tuuli rannan oksissa ja linnun huikaisu. Pystytämme laavun. Kevyt retkeilyteltta olisi parempi, mutta sellaiseen ei ole ollut varaa. Laavu on hyvä talvella, kun täytyy pitää tulta lämmön vuoksi. Kesällä hyttyset pääsevät sisään.

Alkuillasta ongimme. Saamme muutaman ahvenensintin. Järvellä molskahtaa: musta hahmo ui tyvenen yli.

Majava!

Käymme etsimässä sen patoa, mutta se on jossakin kauempana. Majavat tapettiin sukupuuttoon joskus 1800-luvulla, mutta Kanadasta tuotiin lisää, tietää Kari kertoa. Paahdamme ahvenet nuotiolla.

Silloin kuuluu uusi ääni: koiran haukunta. Täällä on muitakin. Jäämme odottamaan jonkun ilmaantumista rantaan, mutta ketään ei tule. Koiran haukunta kuuluu koko ajan samasta suunnasta. Katsomme tarkemmin karttaa: täällähän on talo! Niin pieni piste, ettei sitä helposti huomaa. Nimikin on merkitty, Ollila.

Kuka vitun Ollila asuu täällä korvessa? Koira on tietenkin haistanut nuotion savun. Nyt se ei lopeta haukkumistaan. Ollila on tietysti joku vanha ukko. Ei se kovin vanha voi olla, jos asuu näin kaukana, huomauttaa Kari. Onkohan sillä vaimo? Varmaan ruma akka. Entä jos sillä on tytär, joku meidänikäinen, käy talvet koulua jossakin, mutta on nyt kesäksi tullut vanhempiensa luokse.

Alamme kuvitella Ollilan tytärtä: vaaleat, kiharat hiukset, pitkät sääret, tiukka vartalo. Isot tissit, Kari ehdottaa. Ei liian isot, tarkennan. Sellaiset kuin Brigitte Bardotilla. Kari ei ole elokuvaihmisiä eikä tiedä kuka Bardot on. No, Marion oli seksikäs, kun voitti Syksyn Sävelen. Se innostui niin, että nännit olivat kovina, näkyi ihan selvästi ohuen puvun läpi.

Marionin Karikin tietää. Hän kiihtyy Syksyn sävel-visiosta ja haluaa lähteä Ollilaan katsomaan äijän tytärtä. Kyllä minäkin haluan, meidän on aivan pakko nähdä se. Lähdemme ryskimään läpi rantahetteikön. Mutta Pitkäjärvi on nimensä mukainen, nimittäin helvetin pitkä. Naama hämähäkinverkoissa saavumme joelle, joka on levinnyt isoksi altaaksi. Näemme mustan hahmon irvistelemässä lammikon toisella puolella: vitun majava. Sen hima on lammikon keskellä. Se on kalunnut kaikkia puita lähistöllä ja kaatanut muutaman. Jalkani uppoaa sen virittämään ansakuoppaan, ja saapas täyttyy kylmällä vedellä.

Majavan viritysten kiertäminen näyttää mahdottomalta. Pitäisi nousta rämemetsästä Orankirovan alarinteille ja ties mihin. Aurinko on laskenut. Tämä on synkkää seutua. Koira ulvoo, kuikka huutaa kolkosti. Ollila, joka on hullu lestadiolainen erakko ja kitupiikki, lataa jo asettaan. Tytär, jos sellainen on edes olemassa, on säikky ja kierosilmäinen.

Paras ottaa järki käteen ja palata leiriin.


 

Teksti: Kauko Röyhkä

Uusi Kauko Röyhkä (epävirallinen) -tarina joka tiistai Soundi.fi:ssä. Edelliset jutut löydät täältä.