THE AFGHAN WHIGS: 1965

THE AFGHAN WHIGS
1965
Columbia

Seattlen paras bändi näyttää vaihtaneen yhtiötä, mutta ei meininkiään. Kuten parin vuoden takainen Black Love, 1965 lyä äimäksi. Se muistuttaa millaista rock parhaimmillaan voi olla. Miten käsittämättömän tuoretta jälkeä voidaan saada kokoonpanolla ja rakenteilla, joissa ei päällisin puolin huomaa mitään radikaalia. Se on taikuutta. Syystä, jota en pysty selittämään, Afghan Whigs kuulostaa vain itseltään.
Kakkoskitaristi Greg Dullin laulut ovat järjestään erittäin hyviä tai vielä parempia. Ne nivovat yhteen intohimoa, epätoivoa ja ylpeyttä niin, että väitän niiden syntyneen enemmän sisäisestä pakosta kuin albumin täytteeksi. Dullin ääntä ei voi kuvailla väriltään mitenkään ainutlaatuiseksi, mutta mies laulaa niin vereslihaisella poltteella, että jos hän olisi tippaakaan intensiivisempi, levysoitin syttyisi tuleen. Jos bändi soittaa upeasti niin yhtä tasokkaasti käyttäytyvät kokonaisuuteen saumattomasti istuvat, erittäin jatsillisesti tiheät torvet, klassiselle puolelle kallistuvat jouset, hyvin soulahtava taustalaulajatar ja kiihkeä pianisti.
Something Hot on avausraidan nimi, mutta se kuvaa tyhjentävästi koko levyä. 1965 on ilman muuta yksi vuoden kiekoista ja Afghan Whigs yksi kaikkien aikojen rock-bändeistä.