APULANTA: Kaikki kolmesta pahasta

APULANTA
Kaikki kolmesta pahasta
Päijät-Hämeen Sorto ja Riisto

Apulanta on julkaissut uransa varrella useita Aivan kuin kaikki muutkin- ja Kiila -albumeiden (1998 ja 2005) kaltaisia, klassikoiksi tituleerattuja rocklevyjä. Toni Wirtasella on harvinainen kyky säveltää vuodesta toiseen korkeatasoisia ja tarttuvia rock-anthemeita. Lisäksi Apulanta on onnistunut siinä, mistä harva ”nuorisomusiikkia” esittävä ryhmä voi vain haaveilla: se on onnistunut pysymään uskottavana suomenkielisenä rockyhtyeenä usealle eri sukupolvelle. Sen menestys ei perustu nostalgian varassa lepäävään massasuosioon, vaan kykyyn julkaista yhä relevanttia musiikkia.

On totta, että Toni Wirtasen sävelkynästä irtoavat melodiakulut ja ihmissuhteiden karikkoja kartoittavat sanoitukset on kuultu useaan otteeseen. On silti klisee moittia bändiä itsensä toistamisesta. Jokaista taideteosta pitäisi arvioida sen omien ominaisuuksien perusteella – asettamatta sitä minkäänlaiseen kontekstiin. Tämä on tietenkin mahdotonta, mutta päämääränä hyvä pitää mielessä.

Ei liene suuri yllätys, että Kaikki kolmesta pahasta -levy kuulostaa juuri siltä itseltään – Apulannalta. Albumi jatkaa samoilla linjoilla Kuutio-pitkäsoiton (2008) kanssa. Se on pullollaan keskitempoisia, kitaravalleja täyteen survottuja rockkappaleita. Äänikuva on pikemminkin täyteen ahdetun, kuin jylhän kuuloinen. Se on sääli, sillä monesta kappaleesta olisi saanut riisutummalla ja vähemmän jyräävällä sovituksella mielenkiintoisemman kokonaisuuden. Nyt moni laulu on pilattu kököllä heviriffittelyllä.

Apulannalla on pakottava tarve kurottaa punkmenneisyyteensä. Duurissa etenevät lastenlaulumaiset kappaleet eivät enää istu yhtyeen ilmaisuun yhtä hyvin kuin viisitoista vuotta sitten. On vaivaannuttavaa kuulla neljääkymmentä lähestyvien miesten laulavan ikkunaa raapivista zombeista. Koskettavimmillaan – ja samalla uskottavimmillaan – yhtye on silloin, kun se paljastaa pelkäävänsä yksinäisyyttä ja katkeraa vanhuutta. Herkkyys on kuitenkin korvattu monin paikoin näennäisen rankalla ilmaisulla. Levyn päättävä Vääryyttä!!1! on tästä selkein ja karmein esimerkki.

On levyllä paljon hyvääkin. Albumi on täynnä yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita, hitiltä maistuvia ja äärimmäisen koukuttavia kappaleita. Esimerkiksi pasuunoin ja trumpetein etenevä, orienttiin viittaava Paaso on hieno ja lennokas rockbiisi, joka kuitenkin sanoitukseltaan on yhtyeen tuotannon suomalaiskansallisin. Myös Ei yhtään todistaa -tyylinen tuttuun diskopoljentoon nojaava junttahitti Aggressio on mainio esitys.

Albumin on yhtyeen kanssa tuottanut Jyrki Tuovinen, joka on ollut mukana jo useammalla Apulannan levyllä. Tuttuun ja turvalliseen tapaan työstää musiikkia on helppo nojata, mutta olisi mielenkiintoista tietää, miltä yhtye kuulostaisi jonkun omapäisen ja persoonallisen tuottajan käsissä.