APULANTA: Kiila

APULANTA
Kiila
levy-yhtiö

Apulannasta on ajan myötä tullut merkittävä suomalainen rock-yhtye, joka on vaikuttanut kiistatta kotimaiseen populaarimusiikkiin. Vakiinnuttaessaan asemansa yhtenä suosituimmista kotimaisista ryhmistä siitä on tullut itsestäänselvyys, turvallinen yhtye, joka kieltäytyy luomasta nahkaansa. Siksi se tavoittaa soitossaan jotain välitöntä ja luontevaa.

Voi olla, että kolmikko on muokannut viime levyillään tyyliään ja jalostanut tuotettaan, mutta musiikki on säilyttänyt tunnistettavan muotonsa: se on samaa Apulantaa, joka ravisteli kansakuntaa Mitä kuuluu -kappaleen aggressiolla ja hämmensi Aivan kuin kaikki muutkin -albumin (1998) hauraammilla sävyillä. Matkan varrella Apulannasta on kouliintunut ammattitaitoinen yhtye, jonka hallitseva ääni on säilynyt tummanpuhuvana, rosoisena ja yksioikoisena. Se on sama yhtenäinen ja käheä ääni, joka kuljetti Attack Of The A.L. People -ensilevyä (1995).

Apulannan kahdeksas albumi Kiila on paatoksellinen, mahtipontinen ja pateettinen katsaus yhtyeen nykyhetkeen. Parta-Sami Lehtinen on korvannut Tuukka Temosen basistina, mutta ei ole vaikuttanut sanottavasti Apulannan sointiin tai Toni Wirtasen kirjoittamiseen. Materiaali on synkkää, vuoroin sulkeutunutta, vuoroin räjähtävää, suurista lohkareista rakennettua lohdutonta, melodista draamaa. Se on alistettu jousia vasten soitetuille, yliajetuille voimasoinnuille, joita jännitetään puhtain soundein ja vuorottelevin osin.

Kappaleet ja varsinainen toteutus tavoittelevat yhtä aikaa syvyyttä, jota sanoitus sekä jouset ilmentävät, ja linjakkuutta, joka kuuluu Jyrki Tuovisen pakottamassa, voimakkaassa äänimaailmassa. Lopputuotteesta on vääjäämättä kehkeytynyt ilmaisukeinoiltaan rajoittunut, tyyliltään ohut, yksinkertaisuudessaan ja paatoksessaan typerryttävä mutta tehokas, mustavalkoinen työ.

Jos Apulannalla riittäisi rohkeutta ja näköaloja suurieleisyytensä ilmaisuvälineiksi, kuiva ja huumoriton Kiila voisi toimia ilman ironian häivääkään. Valitettavasti ironia on suomalaisten rock-yhtyeiden elinehto, kun musiikki ja sanoitus oikeutetaan lehdistön välityksellä. Toni Wirtanen on ehtinyt hymyssä suin luonnehtia Kiilaa "oodiksi kuolevalle nuoruudelle", mutta hän puhuu ani harvoin vakavasti haudanvakavasta musiikistaan.

Apulanta ei ole yhtye, joka pyrkii muuttumaan ja lähestymään kirjoitus- tai sovitusprosessia uusista näkökulmista. Minua ja monia muita kiinnostaa, tuleeko Apulanta vielä tietoisesti pureutumaan musiikkiinsa uudistaakseen sitä perusteellisesti vai valitseeko se tulevaisuudessakin asemansa takaaman maltillisen poljennon.