Seitsemän vuotta on kulunut Apulannan edellisestä Kunnes siitä tuli totta -albumista, mutta kai ne ovat olleet enemmänkin lihavia kuin laihoja vuosia. On ollut elokuvaa ja tosi-tv:tä ja yleisjulkisuutta ja asuntosijoittamista. Ei Apulanta tunnu olleen poissa hetkeäkään.
Sitä paitsi bändi on julkaissut vuodesta 2018 alkaen säännöllisesti uutta musiikkia. Kaikki se ei ole päätynyt Sielun kaltaiselle tuotteelle, mutta yhdeksästä biisistä viisi kuitenkin, näistä vanhimpana Lokin päällä lokki, joka jo Make Nu Metal Great Again -ep:ltä lohkaistuna toi Apikselle sen ensimmäisen todella ison striimihitin.
Se on edelleen hyvä biisi, mutta nyt yli kolme vuotta myöhemmin voi tarkastella skeptisemmin sitä, millaista ”uutta alkua” nu metal -kissan pöydälle nostaminen oikeastaan merkitsi. Kyseessä oli hyvin brändätty peliliike, mutta Apulanta on kuulostanut enemmän tai vähemmän tältä vuodesta 2001 asti. Edes Toni Wirtasen epämääräistä ahdistusta, kommunikaatiovaikeuksia ja yleisvieraantumista käsittelevät tekstit eivät ole muuttuneet miksikään. Biiseillä on nimiä kuin masentuneen tekoälyn päiväkirjasta: 3D-kriisit, 60 uutta ongelmaa…
Välillä tempo on jumittavan hidas ja riffejä ”louhitaan” kornmaisella raskaudella. Välillä (Diagnoosi) intoudutaan nopeampaan piiskaukseen, mutta sekin on kaukana bändin varhaisten kultavuosien punkpop-energiasta. Helppo kertosäe Wirtaselta toki aina irtoaa, sellainen joka kuulostaa kaikilta aiemmilta 2000-luvun Apulannan kertosäkeiltä.
Voi pohtia, miksi juuri Apulanta kaikista maailman muinaisaikana breikanneista rock-nimistä on niin kestosuosittu. Ehkä koska se tarjoilee design-tuskaa sometettavassa muodossa ja sen kappaleet ovat monistettavissa.
Sielun kaltainen tuote ei ole täysin epäonnistunut levy, mutta turha se kyllä on. Se ei kerro meille Apulannasta yhtään mitään uutta eikä sillä ole itsenäisenä teoksena minkäänlaista identiteettiä. Ainoaankaan Toni Wirtasen laulamaan tai huutamaan sanaan ei osaa suhtautua kummoisella kiinnostuksella.
