APULANTA: Hiekka

APULANTA
Hiekka
levy-yhtiö

Apulanta on jälleen tehnyt hämmästyttävän määrän kertosäkeitä, jotka ovat kuin luotuja teinien ja vähän vanhemmankin yleisön huudattamiseen festivaaleilla ja klubeissa. Kertosäkeissä puretaan ahdistusta tutun uskottavasti, joten mukana laulamisessa on myös sisältöä.

Levyn alkupuolelta löytyy kolmikko Jumala-Faarao-Valas, jossa jokaisen biisin tarttuvuus on taattu ja asema tulevaisuuden hittikokoelmilla todennäköinen. Itse asiassa yhtä tarttuvia ovat keskitempoinen ja herkkyyttä tavoitteleva Hetki sekä punkahtava Saasta.

Yleensä sovitusten reseptit ovat tuttua Apulantaa. Hetkittäin pidätellään ja viimeistään kertosäkeessä räyhäkitara täyttää tilan. Juuri näin menettelevät myös maailman kaikki Nirvana-kopiot sekä tietysti Foo Fighters uutuudellaan. Mutta Apulanta ei ole minkään kopio. Tarvitaan hämmentävä sekoitus rajoittunutta soittotaitoa, luovaa hulluutta, aitoa ajattelua ja tarkoituksellista typeryyttä, jotta Hiekan kaltainen elämänmakuinen keitos saadaan kokoon.

Suomen megabändeistä vain Apulanta uskaltaa avata levynsä näin tönköllä nimibiisillä. Hiekka kuulostaa siltä kuin isoveljen 1980-luvun syntikan lainaksi saanut koululaisbändi harjoittelisi uudeksi Neljäksi Ruusuksi, mutta kitaristi ei suostu matkimaan Kodea vaan pitää väkisin särkijän päällä ja nupit kaakossa. Kyseessä on huvittava sovitus diskobassoineen, mutta kyllähän tämäkin läpi menee, erinomaisen kertosäkeen avulla.

Toista ääripäätä edustavat sävykkäästi rullaava Valas ja aidosti ahdistava tunnelmakuva Ontto sydän. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut musiikillisesti näin valmiilta, vaikka Aivan kuin kaikki muutkin on ehjempi ja intensiivisempi henkilökohtaisen kärsimysnäytelmän kuvaus.

Hiekan huumorisoundeja tarvitaan ehkä vastapainoksi, sillä Toni Wirtanen laulaa edelleen niin pateettisia synkistelyjä (Jumala, Saasta, Ontto sydän…), että Yön Varietee-esikoinenkin jää kakkoseksi. Ja kyllähän suomalaisiin edelleen patetia puree, jos se tarjoillaan näin vakuuttavasti ja ilmeisen aidosti koettuna. Wirtasen karisma kantaa biisejä hyvinkin vaihtelevien hetkien läpi. Olikohan totta se Wirtasen väite, että hän kuristi itseään vyöllä äänitellessään Onton sydämen angstista ja pihisten toteutettua lauluraitaa? Vyötä sopisi hellittää kaulan ympäriltä ja keskittyä mieluummin treenaamiseen. Biisit vaativat sitä jatkossakin, jos Hetken hienot kitaravälikkeet, Valaan sovitukselliset koukut ja Onton sointimaailmat halutaan toistaa myös konserttitilanteessa.

Konventionaalisen ajattelun mukaan tällainen matsku kaipaisi ihan aitoa soittotaitoa, rytmistä irtonaisuutta ja napakkaa tarkkuutta Levy-yhtiön toisen megamyyjän Tehosekoittimen tapaan. Mutta veisikö sen viimeisenkin kömpelyyden katoaminen jotain olennaista Apulannasta? Ja pilaantuisiko Hiekan soundipolitiikka, jos ammattitaitoinen tuottaja olisi syventänyt ja kirkastanut yleissoundia? En osaa vastata. Sen tiedän, että juuri tällaisena Hiekka ajatteluttaa, arveluttaa ja kiehtoo enemmän kuin useimmat tämän vuoden suomenkielisistä rocklevyistä.