Arvio: Aikuistumisen peruuttamattomuudesta kahden minuutin annoksina – Frankie Cosmos sortuu muodolliseen melankoliaan

Frankie Cosmos
Inner World Peace
Sub Pop

Kun Frankie Cosmosin lauluntekijä Greta Kline palasi muutama vuosi sitten asumaan lapsuudenkotiinsa, hän törmäsi paitsi vanhaan minäänsä myös kaikkeen siihen mitä hän ei enää ole. Koronaeristyksessä havainnot jalostuivat aihioiksi, joita yhtye nyt hyödyntää. Tuloksena on yhdenlainen katsaus aikuistumisen peruuttamattomuuteen; siihen miten minuus, menneisyys ja nykyisyys määrittävät aina toinen toistaan.

Suuret teemat hahmottuvat pienin elein. Kline perkaa elämäänsä pelkistetyin, banaaleinkin toteamuksin, jotka käyvät yksiin hänen tyynen mutta vilpittömän tulkintansa kanssa. Myös musiikki on hillittyä. Kappaleet soivat vailla mitään turhaa, useimmiten kahden minuutin annospaloina. Sähköä ja iskuja annostellaan harkitusti, ja innostuessaankin yhtye mieluummin uppoaa yksityiskohtiin kuin antaa palaa.

Antoisista lähtökohdistaan huolimatta Inner World Peace jää etäiseksi. Juliana Hatfieldin ja Pavementin lempeimpiä piirteitä ajankohtaiseksi antifolkiksi päivittävä lähestymistapa vaatii kappalemateriaalilta paljon, eikä itseään herpaantumatta havainnoiva säveltyö tahdo kasvaa riittävään mittaan. Jälki on kyllä koherenttia, mutta kokemukset välittyvät muodollisina. Levyn melankolia kuulostaa pikemminkin etuoikeudelta kuin kasvukipujen ohittamattomalta taustakaiulta.