Pari viikkoa sitten kuuntelin pitkällä lennolla Antwoodia ja nukahdin. Kun taas heräsin, kuului kuulokkeista erinomaista, täysin ajattoman kuuloista ja täysin 70-luvun parhaiden rinnalla seisovaa rock-musiikkia. Kesti hetken ennen kuin tajusin aakkostetun Walkmanin ehtineen b:hen ja Baronessin Purpleen (2015). Kontekstistaan irrotettuna Baroness teki suuremman vaikutuksen kuin koskaan ennen.
Jo Baronessin ensimmäisestä pitkäsoitosta Red Albumista (2007) asti bändiä ollaan hypetetty ja nostettu lehdistössä kuin niin ikään georgialaista Mastodonia. Ylimitoitetut odotukset varjostivat bändin kehitystä pari ensimmäistä levyä, mutta Yellow & Greeniin (2012) mennessä niitä alettiin lunastaa.
Vaikuttaa, että Stonella Baroness on halunnut ottaa etäisyyttä muun maailman odotuksiin. Levy äänitettiin studion sijaan bändin vuokraamassa Airbnb:ssä ilman tuottajaa. Ei siis ehkä tule yllätyksenä, että monitahoinen ja seikkailullinen albumi on myös Baronessin tähän mennessä vähiten kohesiivinen. Lisäksi levylle on jäänyt vähän liikaa puoliksi keitettyjä ideoita. Paikoin, kuten esimerkiksi Last Wordilla ja Shinella, Baroness kuitenkin loistaa omaan jäljittelemättömään tapaansa.