Voisin paasata progressiivisista biisirakenteista, kuraisesta sludge-vyörystä, omituisesta southernrockin kaiusta ja villeistä metallijameista, post-siitä ja pre-tästä, mutta en taitaisi aivan osua. Voisin luennoida Mastodonin ja Led Zeppelinin kunnianhimoisesta yhdistelmästä ja Neurosis-hulluudesta, mutta vajaaksi saattaisi jäädä.
Baroness kaihtaa helppoja ja ilmeisiä ratkaisuja, mutta välttää taitavasti yliyrittämisen ja puhkimiettimisen leiman. Blue Recordilla tapahtuu valtavasti, sillä ilahduttavan kumpuilevien biisiaihioiden lisäksi sovitustyö on rikasta, tempo nykii arvaamattomasti ja soundeilla kikkaillaan uskaliaasti. Yhtyeen kakkoslevy ei kuitenkaan ole vaikeaa kuunneltavaa, vaan se rullaa yllättävän luonnollisesti.
Marginaalibändin rauhaisaa elämää viettänyt Baroness on nostettu valokiilaan Blue Recordia edeltäneellä huolellisella suitsutuksella, eikä ollenkaan suotta. Hämyinenhän bändi on kuin mikä ja kiehtovalla tavalla ohkaisen tuotannon takia kaukaisen oloinen; utuiset soundit leijuttavat nelikon ylle mystisyyden vaikutelmaa, joka useimmilta bändeiltä nykyään puuttuu.
Blue Record on loistava vastaisku niille piripintaan täytetyille levyille, jotka soivat viimeistä nuottia myöten täysillä. Blue Recordilla on huojuntaa ja dynamiikkaa ja sen myötä 70-lukuinen tunnelma. Hurja irtiotto ja tahtotilan määrittely nuorelta bändiltä.
