Eetu Riikosen esikoisjulkaisu Maailman viimeisessä huoneessa (2022) oli sillisalaattia. Levy poukkoili tyylilajista toiseen varsin epäkoherentisti. Kehitys ensimmäisen ja toisen albumin välillä on huimaa.
Riikonen yhtyeineen nojaa soundien puolesta esikuviinsa häpeilemättä. Bruce Springsteenin Born To Run ja muut syntikoilla ryyditetyn sydänmaarockin klassikot tulevat vääjäämättä mieleen. Kappaleet itsessään eivät kuitenkaan kuulosta pastisseilta lukuun ottamatta levyn päätösnumeroa Sä toit mulle kaupungin. Kappale on kaikki vaatimukset täyttävä Springsteen-pastissi, mutta tarvitaanko niitä enää yhtäkään lisää?
Levy kuitenkin on muutoin vakuuttavaa jälkeä. Riikonen osoittaa kykenevänsä niin tarttuvien melodioiden kuin myös mieleenjäävien tekstien kirjoittamisen. Eritoten kokonaisuudesta nousevat esiin kappaleet Näinkö nuoruus päättyy, Hetkittäin ja Jonain päivänä kohtaamme.
Riikonen on onnistunut kypsyttämään ilmaisuaan huomattavin harppauksin. Levy on eheä ja johdonmukainen kokonaisuus. Ote hiukan löystyy loppua kohden, mutta joka tapauksessa voidaan puhua onnistuneesta levytyksestä.
Meidän kaupunki on eittämättä yksi alkuvuoden vahvimpia kotimaisia julkaisuja.