2010-luvun taitteen brittiläisestä hardcore-skenestä ikätovereitaan selvästi pidemmälle ponnistanut Frank Carter on viidennellä Rattlesnakes-albumilla uransa vedenjakajalla. Dark Rainbow’ta voi pitää jossain määrin aikuisempana tuotoksena kuin aiempia Rattlesnakes-albumeja, ja se ei missään nimessä ole paha asia. Nyt käsillä olevaa kokopitkää voi pitää rohkeana taiteellisena askeleena, jolla voi jopa olla potentiaalia crossover-suosion saavuttamiselle.
Siinä missä vuoden 2021 Sticky-albumi oli hurraahuuto juhlinnalle, joka vannoi ettei pandemian jälkeen lukittauduttaisi enää koskaan neljän seinän sisään, Dark Rainbow osoittaa, että toisin kävi. Albumin voi tuntea kumpuavan synkkyydestä ja morkkiksesta, ja Carter onkin kertonut retkahtaneensa raittiudestaan ennen albumin syntyä.
Vuosikerta-sähköpianojen sävyttämä Can I Take You Home on siemaillut vaikutteita Arctic Monkeysin uudemmasta tuotannosta, levyn fuzzikkaat kitarasoundit ovat velkaa Queens Of The Stone Agelle ja hetkittäin kuullaan kaikuja Ennio Morriconesta. Dark Rainbow’n ilmavat sovitukset nojaavat aiempaa vähemmän kitaroille ja antavat tilaa Carterin uran sielukkaimmille laulusuorituksille ja hetkittäin hänestä kuoriutuukin varsinainen crooner.
Balladikaksikko Queens Of Heartsin ja Sun Bright Golden Happeningin sanat kumpuavat hauraasta mielen kolkasta, jota Carterista ei ole aiemmin kuultu. Armoton herkkyys ravistelee kuulijaa.
Rattlesnakes on tehnyt tähänastisen uransa helposti lähestyttävimmän albumin, mutta Dark Rainbow’ta ei voi pitää millään tavalla helppona levynä. Se on kaunistelematon mutta myös lohdullinen. Etenkin albumin loppupuolta hallitsee pääosin rauhallinen tunnelma, joka on omiaan korostamaan Carterin raskasta mielentilaa. Korkeuksissa liitoa seuraavat laskut tuntuvat aina jyrkimmiltä, mutta aamu koittaa vielä.
On mahdoton sanoa, mihin matka tästä jatkuu. Dark Rainbow’n jälkeen voimme odottaa Rattlesnakesilta mitä vain.