Kamelot on sinfonisen ja power metalin suurin kruununjalokivi. Sen oitis tunnistettavassa tyylissä yhdistyy ihan omanlaisensa melodioiden käsittely, pettämätön tyylikkyys, elokuvamainen draaman taju ja ihailtava dynamiikan hallinta. Kun Thomas Youngblood tekee kappaleet, on ihan sama, keitä muita yhtyeessä soittaa tai duetoissa toisina ääninä vierailee, kunhan vain suvereenisti koko inhimillistä tunneskaalaa tulkitseva Tommy Karevik pysyy laulajana.
Haven (2015) oli pitkin uraansa upeita yksittäisbiisejä tehneen floridalaisbändin ensimmäinen täysosumaalbumi ja aiheutti seuraajalleen valtaisat odotusarvot. Haven pysyy yhä Kamelotin säkenöivimpänä timanttina, sillä vaikka The Shadow Theory on vaikuttava albumi – monen muun yhtyeen kohdalla puhuttaisiin täysosumasta – Kamelotin kaanonissa se on ”vain” komea jatke edeltäjälleen.
Vaikka Phantom Divine (Shadow Empire), Ravenlight ja Static saavat juoksemaan rinkiä silkasta elämisen riemusta ja Vespertine (My Crimson Bride) nostaa ilon kyyneleet silmiin, uutukaisessa ei ole ihan samaa taikaa kuin Havenissa. The Shadow Theoryn suurin vika on, että se on kaikilta osin kuin Havenin uusinta. Vika ei kuitenkaan ole paha, kun se samalla tarkoittaa, että bändin kertosäemelodiat ovat yhä parasta, mitä koko genrellä on vuonna 2018 tarjota.
