Kamelotin uutuudessa olisi periaatteessa aineksia teemalevyyn. Ghost Operan tiivis kokonaisuus, sinfoniavivahteet sekä musikaalimaisuus johdattavat ajatuksia sävellyksestä toiseen jopa niin sulavasti, että levyyn tutustumisen alkumetreillä itsenäiset kappaleet väkisinkin tuntuivat kietoutuvan toisiinsa ja erottelu oli hankalaa. Oikeastaan se on osoitus siitä, että Kamelot onnistuu jälleen kerran.
Vaikka Ghost Opera eräässä mielessä vetää yhteen Kamelotin musiikillisen kehityksen Karmasta (2001) lukien, yhtyeen hihasta löytyy aina uusia yllätyksiä. Ghost Opera kulminoituu jo neljänteen biisiin The Human Stain, joka edustaa Karmalta löytyvän The Spellin kaltaista loistokkuutta kaikessa koristeellisessa yksinkertaisuudessaan.
Kamelot perustaa edelleen sävellyksensä hauraan kauniiden melodioiden varaan, ja niiden ympärille on rakennettu ilmavaa runsautta, joka antaa tunnelmille niiden kaipaamaa reilua kasvuvaraa. Muutamissa biiseissä erityisen upeita äänimaisemia muodostavat Roy Khanin ja Simone Simonsin sekä Amanda Sommervillen loistavasti yhteen käyvät lauluäänet. Myös taustakuoro soi hienosti ja sen merkitys kasvaa huikeisiin mittoihin.
Joku voi innostua näpäyttämään Kamelotia vanhan kierrättämisestä, sillä tottahan on, että Ghost Operan linja pysyy edellisten levyjen raameissa. Toisaalta, niin sen pitääkin pysyä. Kamelot on tyylillisesti omaleimainen ja pitää siitä kiinni. Se ei saa muuttua. Se saa vain tehdä itsensä näköisiä ja kerta kerralta parempia biisejä.
