Levyn ensimmäinen sana on ”anteeksi”. Ja yhtä hyvin se voisi olla ainoa. Sillä – paradoksaalista kyllä – tuskin mikään muu sana ilmentää yhtä sisältörikkaasti sitä paljauden, surun ja häpeän takaa löytyvää itsevarmuutta, jolla Karina painottaa toisen pitkäsoittonsa jokaista nuottia ja kerrosta.
”Anteeksi”. Tuon pyynnön kauneudessa on 2:n sointi.
Musiikillisesti pahoitteluun ei ole tietenkään syytä. Debyyttinsä (2018) jälkeen Karin Mäkirannan ja Helmi Tikkasen muodostamaksi duoksi tiivistynyt Karina on työstänyt läpikuultavan mutta järkähtämättömän taideteoksen, jossa esikoisen huojuvajalkainen herttaisuus on vaihtunut sielunlevottomuutta kehollistavaksi väreilyksi, ja jonka hitaat siirtymät kannattelevat kokonaisia mielentiloja. Vaikka levyn ilmaisukirjo ulottuu ambienssivetoisesta tutkiskelusta suoraviivaisesti polkevaan shoegazeen, kohisee tunnelma yhtenäisen mietteliäänä, pelkistetyn intiiminä ja kiehtovan aavemaisena. Soinnin taustalta huokuu kappalerakenteen ylittävä tarve puhdistautua ja linkoutua irti jostakin perisynnillisestä – aivan kuin yhtye antautuisi uskoutumisenhaluisen ja kivuliaan nykyindividualismin puhdaspiirteisimmäksi sijaiskärsijäksi.
Vaikka levyn ilmaisukirjo ulottuu ambienssivetoisesta tutkiskelusta suoraviivaisesti polkevaan shoegazeen, kohisee tunnelma yhtenäisen mietteliäänä, pelkistetyn intiiminä ja kiehtovan aavemaisena.
Levyn polttopiste löytyy siitä avaruudesta, joka aukeaa Mäkirannan tuttavallisten tulkintojen sekä ääristä vapautuneiden taustasoitinnosten ja -harmonioiden välille. Siinä missä kerronta pysyttelee johdonmukaisesti ja tunneherkästi kiinni lohdun- ja hyväksynnänjanossa, rikastavat oikea-aikaiset rytmitykset ja arvaamatta massiivisiksi paisuvat sovitukset albumin merkitysmahdollisuudet rajattomiksi. Kuortaan Karina ei riko myrskyisimmilläkään hetkillä, mutta kaikki sen alla tapahtuva asetetaan jatkuvasti alttiiksi katseille, kenties tietäen että se on ainoa keino vapautua oman itsen taakasta; pyytää ja saada anteeksi, karata ja auttaa karkuun.
Ristiriidatonta tällainen esilläolo ei tietenkään ole. Laulujen linjakas monimuotoisuus kuitenkin osoittaa kaikki päätökset tietoisesti tehdyiksi ja sydänverellä allekirjoitetuksi. Kuulijalle sälytetty tuomiovastuu ei voisi tuntua suuremmalta tai vastuullistavammalta luottamuksenosoitukselta.
