Kotimaisen monimuotometallin salaisen toivon kakkoslevy aiheuttaa kaksijakoisen tuntemuksen: sisällöllisesti on taas menty eteenpäin erittäin kunnianhimoisesti, mutta esillepano ei oikein palvele tarkoitusta.
Tyylillisesti moneen suuntaan kurottelevat kappaleet ovat erittäin melodisia ja puskevat mukavan ärhäkästi eteenpäin. Sovitukset ovat vähintäänkin kekseliäitä, ja kohdakkoin voisi puhua jo tuhlailevuudesta tai kikkailusta. Tavallaan tämä on Palehørsen juttu ja myös vahvuus, eikä siitä muuta haittaa ole kuin biisien hahmottamiseen ja avautumiseen vaadittava tavallista isompi vaiva. Kappaleet sinänsä ovat oikeinkin mainioita ja tarttuvia, haastavuudestaan huolimatta – ja sen ansiosta ehkä tavallista kestävämpiä.
Ilmiasun ongelmat liittyvät äänen prosessointiin. Muutenkin vuolas informaatiohyöky on pakattu todella tiiviiksi sooniseksi tiileksi, jonka kuunteleminen käy raskaaksi. Rumpusetin jokainen pata kuulostaa suunnilleen samalta kopsautukselta ja yleissoinnin dynamiikka on minimaalista. Erinomainen laulukin muussaantuu harmilliseksi sohjoksi. Vahvat melodiat jäävät kuitenkin päähän varsin tehokkaasti, joten biiseissä kyllä on kosolti ainesta.