Vuonna 2016 perustettu Måneskin on osannut luovia urallaan taitavasti ollen oikeissa paikoissa oikeaan aikaan ja ottaen myös onnistuneesti riskejä. Monille rockyhtyeille vaikkapa Euroviisut ovat punainen vaate, mutta italiaanot ottivat ja voittivat kisan katu-uskottavuuden kärsimättä. Se onnistui saamaan puolelleen niin viisukansan kuin rockpuristit ja tekemään kansainvälisen läpimurron napaten muun muassa Grammy-ehdokkuuden. Nyt käsissä on kolmas pitkäsoitto, ensimmäinen sitten viisuvoiton.
Måneskin osaa taitavasti sekoitella uutta ja vanhaa jalostaen esikuvilta kuten The Stoogesilta ja Iggy Popilta (jonka kanssa yhtye on tehnyt jo yhteistyötäkin), The White Stripesilta, Sex Pistolsilta sekä The Clashiltä imettyjä oppeja modernimpaan muotoon. Modernius ei kuitenkaan tarkoita muovisen hengettömäksi sliipattua ja kiillotettua, vaan mukana on sopivasti räkää ja asennetta.
Måneskin on vahvimmillaan simppelien, yleensä groovaavan ja koukuttavan bassokuvion johdattelemien popin ja rockin rajalla häilyvien bängereiden parissa (kuten Own My Mind, Gossip, Gasoline). Välillä meno äityy vallan punkiksi (Bla Bla Bla, Kool Kids), mutta bändi on kuitenkin yhtä kotonaan myös herkissä ja tunteikkaissa balladeissa (If Not For You, The Loneliest). Ilmaisun ja dynamiikan kapeudesta hommat eivät siis ainakaan jää kiinni. Karismaattisen laulaja Damiano Davidin rosoinen ääni sekä kyky heittäytyä ja tulkita on rusetti paketin päällä.
Siinä missä debyytti Il ballo della vita (2018) ja kakkoslevy Teatro d’ira: Vol. I (2021) kellottivat puolisen tuntia, Rushilla on mittaa lähes tunti ja biisejä löytyy peräti 17. Ähkyn uhka leijuu ilmassa, mutta kiitos bändin ja biisintekijäkumppanien terävän sävelkynän, ei mukaan ole onneksi päätynyt isoja huteja, vaikkakin lievää itsensä toistamista on havaittavissa. Vaikka Rushia ei nyt ihan sillisalaatiksi voi sanoa, kaipaisi se silti hieman tiivistämistä ja virtaviivaistamista. Kovimmillaan se on todella kova, mutta mukaan mahtuu myös ”ihan kiva” -osastoa.