Goat-yhtyeessä kaikki osoittaa Ruotsiin. Mistä muualtakaan voisi tulla bändi, joka näin itsetietoisen taitavasti rakentaa konseptin kvasipsykedeelistä mukafriikkiä näennäisetnisillä vaikutteilla rikastettua musiikkia soittavasta mysteeriyhtyeestä?
Paketoinnin ja taitavan jäljentämisen mestarismaan kasvateilla on hyvät lähtökohdat larppien ja tyyliperformanssien maailmassa. Markkinointimytologiansa mukaan Korpilompolosta tuleva naamiokollektiivi synnyttää ainakin omassa päässäni erikoisen mielihyvän ja syvän ärtymyksen tunneaallokon. Neljänteen albumiin jatkunut seikkailu leikisti oudon psykedeelisen rockin maailmassa on järkyttävän hyvin toteutettu. Soundit ovat murhaa, hypnoottiset rytmit jytäävät ja kitarapörinät todellakin pörisevät.
Jokin kuitenkin mättää syvällä, periaatteellisella tasolla. Goat taituroi siinä retrokulinaristien rinnakkaistodellisuudessa, jossa kaikki normaali on kuultu kauan sitten. Siksi on saatava jotain uutta ”tosi mieletöntä”. Kasetilla tai kalliilla vinyylillä, kiitos. Botswanalaista barokkipsykedeliaa sisältävä kokoelma tai tahitilaisen proto-heavyn unohdettu helmi ohittavat heittämällä tavisten tuntemat klassikot. Goat ikään kuin tekee kulttilevyjä, mutta tietoisesti jäljitellen ja lainaillen sitä, mikä syystä tai toisesta kuulostaa oikeasti niksahtaneelta. Taitavan viihteen ja onton pelleilyn välinen raja on todella ohut.
