Kuolevaisuutta käsitteleväksi levyksi Mokoman kahdestoista kokopitkä on yllättävän kevyt kokonaisuus. Monellakin tasolla.
Ensimmäiseksi se itsestäänselvin aspekti, eli hevimusiikiksi Hengen pitimet on Mokoman oman tuotannon miedoimmasta, helpoimmasta ja tosiaan, kevyimmästä päästä.
Marko Annalan kuuluisasti luovat sanoitukset askartelevat nyt kuoleman ympärillä niin ihmiselämässä, luonnossa kuin ihmissuhteissa. Annala on aina ollut taitava sanankäyttäjä ja tarinaniskijä, eikä Hengen pitimet tee poikkeusta perinteeseen.
Tietyillä klassikkolevyillään mies on kuitenkin pystynyt purkamaan jotain niin kipeän raakaa, niin tuskaisen arkaa, niin kristallinkirkkaiksi sanoiksi, että kuulijankin on vaikea hengittää. Tällä levyllä – oli sen konsepti sitten kuinka syvällisiä kysymyksiä pohtiva tahansa – tällainen henkilökohtainen intensiteetti kuitenkin tuntuu puuttuvan. Lyriikka tuntuu oudon kevyeltä.
Hengen pitimien taikajuoma on vähän kuin light-versio siitä stydimmästä kamasta.
Tästä päästään johonkin vaikeammin määriteltävään eli kokonaisvaltaiseen tunteen vimmaan ja voimaan. Parhaimmillaan Mokoman sävellykset, lyriikat ja muusikoiden suoritukset kietoutuvat yhdeksi kiihkeäksi taikajuomaksi, joka tuntuu maagisesti sekä henkilökohtaiselta että universaalilta samaan aikaan. Hengen pitimien taikajuoma on vähän kuin light-versio siitä stydimmästä kamasta.
Kaikki on periaatteessa kunnossa, jos bändin tyypillisiä vahvuuksia miettii. Esimerkiksi hienossa biisissä Linnut eivät enää laula Annala pääsee esittelemään monipuolista laulu- ja murinakirjoaan, sen murheelliset sanoitukset ammentavat perinteisistä suomalaisista ja hengellisistä kielikuvista, ja koko bändi vetää ilmeikkään kokonaisuuden tiukasti maaliin. Sitten on kuitenkin biisejä kuten heti seuraava Lahja. Sen sanoitukset pyörivät samoilla hiekkalaatikoilla, mutta jollain tavalla solmiutuvat inasen turhan siististi rusettiin, mitä vielä alleviivaa helppo ja tarttuvan melodinen kertosäe.
On ymmärrettävää pelata vahvuuksillaan, vaikka sitten vähän varman päälle.
Ehkä syytän Mokomaa epäreilusti pienestä maneerien vangiksi jäämisestä, mutta näin pitkän uran tehnyt bändi tietää pakostikin, missä se on hyvä. On ymmärrettävää pelata vahvuuksillaan, vaikka sitten vähän varman päälle. Raaka tunteen intensiteetti harvoin säilyy yhtä verestävänä kun ihminen vanhenee, ja ehkä näin käy myös bändeille.
Silti, sitä tässä vähän jää kaipaamaan – avointa sydämen kiihkoa. Oli se sitten tuskasta tai riemusta kumpuavaa.