MOKOMA: Mokoman 120 Päivää

Marko Annalan ikiomasta projektista oikeaksi bändiksi kasvaneen Mokoman toisen albumin ulkoiset puitteet ovat suureelliset. Levyn nimi viittaa Markiisi De Saden 1700-luvulla kirjoitettuun perversiokirjaan ja siitä Pier Paolo Pasolinin elokuvaan 120 Sodoman päivää. Lisäksi albumin kannet on koristeltu maineikkaan Hieronymous Boschin maalauksilla. Sisältö on huomattavasti arkisempaa. Ensialbumi Valuun verrattuna Mokoma on saanut selvästi suomirockimman ilmeen.
Perin persoonallisesti artikuloiva Annala saa kuulijan heti hämilleen, kun kitaran tyystin Tuomo Saikkoselle ja Kuisma Aallolle jättänyt maestro kuulostaa fraseerauksineen ilmetyltä Pauli Hanhiniemeltä! Sulattelua vaatii myös musiikin asteittainen pehmentyminen, mikä lopulta paljastuu levyn yhdeksi suurimmista ansioista. Riuskassa irrottelussa Mokoma tarpoo ihmeen tahmeasti. Seitsemän sinetin takana -single on päämäärättömässä sinne tänne huitelussaan mykistävän heikko esitys. Tempon tippuessa alkaa näkemyskin selkiytyä. Allekirjoittaneen korvaan keskitempoa viljelevä Mokoma alkaa tosin kuulostaa ikävän paljon donhuonotmaiselta jaanaavalta paisuttelulta. Ja oliko Valun sanoituksissa yhtä paljon näin kaukaahaettuja kielikuvia?
Albumin hienoin päivä koittaa aivan lopussa. Pimeyden liitto on järkähtämättömän uljas ja korkealle kohoava teos, joka muistuttaa miksi debyytin aikaan Mokomasta tuli kovastikin innostuttua. Kun suomalais-ugrilainen melodiapoljento lyö kättä painavan ja pikimustan jynkytyksen kanssa, on paras iskeä pisteet tiskiin ja hiljentyä.