MOKOMA: Kurimus

Lumi tekee jotakin eteiseen. Tällä kertaa se ei ole enkeli eikä Hector, vaan porstuassa kirskuu jäätynyt helvetti. Mokoma jyrää tosissaan.

Osakiitos kuuluu Mokomalle ovea näyttäneelle EMIlle, sillä näin raskasta levyä ei monikansallinen olisi julkaissut. Oman yhtiön suojissa thrash-jylinä saa soida vapaasti. Silti mainostus ensimmäiseksi suomenkieliseksi thrash-albumiksi tuntuu ensin kaupalliselta itsemurhalta ja hauskan uuden määreen keksimiseltä. Mutta sanahelinävaikutelma karisee ensimmäisellä kuuntelulla. Mokoman paketti on rehellisellä pohjalla. Sillä on oma linja, jonka kuulijatkin saattavat löytää eri tavalla kuin aiemmat vajavaisemmat hahmotelmat.

Mokoma ei thrash-iloittelusta huolimatta kangistu pelkäksi Bay Areaksi, vaan varsinkin hitaammissa ja raskaammissa soi myös synkeä metsäläisyys. Tämän puolen hyökkäävämmässä osassa vedetään Testamentiksi säkeistöjen selatessa suomalaista maisemaa, levyn rajuimman vedon Takatalven väliosaan ei laitetakaan Kerry King -sooloa vaan se kyllästetaan Kreator-mallin möyrinnällä, kesken Punaisen kukon räjähtää tuima grind-osuus, Lupauksen ripauksen Hanhiniemeltä kuulostavan laululinjan taustalle naitetaan demonihuutotuplausta ja Liiton lopun kertosäe soi kuin Death Angel Act III:n aikaan. Kasvot kohti itää -biisin hurmaava kerto laulatti Mattilan kurkun kipeäksi työmatkalla.

Mokoma sopisi Niskalaukaus-vetoiseen kenttään vain siinä tapauksessa, että Kurimuksella soisi yksitoista Silmäterän kaltaista hitaammin vyöryvää vuodatusta. Kukkopojat ovat oman tunkionsa herroja.