Mokoma ihastui omien kappaleittensa akustiseen uudelleentulkintaan siinä määrin, että Varjopuoli (2011) saa nyt jatkoa toisesta oman sävelarkiston kierrätyskierroksesta. Onnistuivat tällaiset tempaukset tai eivät, on turvallista veikata, että suurin merkitys tämänkaltaisilla restauroinnilla on aina artistille itselleen. Mikä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö Laulurovio parhaimmillaan toimisi hyvinkin elinvoimaisesti.
Mokoman pelastaa höttöisimmästä ajanpeluusta se, ettei se ole tyytynyt vain siirtämään rankempaa kulmaa syrjään ja toisintamaan kappaleita sähköttä. Se on tämän levyn elinkaarta arvioidessa sikäli elintärkeää, että Mokoman tulkinnasta intohimo välittyy parhaiten rohkeimpien sovitusideoiden avulla. Saamelaisräppäri Ailu Vallen myötä Rautaa rinnoista saa roppakaupalla kiehtovaa mystiikkaa ja viulun sekä haitarin sävyttämänä pelimannihenkisiksi puetut Mokoma-laulut jaksavat ihastuttaa ensikuuntelun jälkeenkin. Mutta minulta puuttuisi rakkauden J.J. Calen lailla nakuttava komppi on sekin näpsä kikka.
On helppo luetella alkuperäisten ja uusioversioiden eroavaisuuksia, mutta on pelkkää spekulaatiota, mikä vaikutus Laulurovion tulkinnoilla olisi tyystiin tuoreeseen kuulijakuntaan. Levyn materiaali kun venyy vähäverisestä popiskelmästä rempseisiin folkkailuun, mutta kuinka moni kuulee näitä biisejä nyt ensi kertaa? Omalle fanikunnalleen jo toisen revival-henkisen albumin tekeminen ei ole enää radikaali tempaus kuin korkeintaan taloudellisesti.
