Vanha totuus: niin raadollista kuin se onkin, raskaimmista elämänvaiheista syntyy koskettavin taide. Marko Annalan taistelusta perkelettä nimeltä masennus vastaan on kirjoitettu tämänkin julkaisun sivuilla tuhansia merkkejä, mutta siitä täytyy puhua niin kauan kuin aihe saa aikaan häpeää tai oudoksuntaa. Ja Markohan puhuu – sekä laulaa, karjuu, rääkyy ja murisee.
Elävien kirjoihin on omakohtainen ja hyvin konkreettinen teema-albumi masennuksesta. Lauluissa käsitellään elämänvoimien ja tunteiden katoamista, mielen ja kehon murtumista sekä toivottamalta tuntuvaa pyristelyä eteenpäin. Näkökulma ja kertojan tilanne vaihtelevat, mutta aihe on ja pysyy.
”Voimaa ja vihaa uhkuen sanoja sylkevä Marko nousee selvästi aiheen yläpuolelle”
Mutta älkää peljätkö: Elävien kirjoihin ei soi masentavana tai raskassoutuisena, eikä se ryve surussa tai rämmi epätoivossa. Päin vastoin: ensimmäisistä tahdeista lähtien vimmaisesti rähisevä, mahtavia riffejä ja hymyilyttävän hyviä melodioita pursuava Elävien kirjoihin puhkuu taistelutahtoa. Johtuen varmasti siitä, että albumi on äänitetty masennuskauden selättämisen jälkeen, voimaa ja vihaa uhkuen sanoja sylkevä Marko nousee selvästi aiheen yläpuolelle. Tästä erästä Marko selvisi voittajana, ja siltä hän kuulostaa.
Kun viimein päästään toiseksi viimeiseen raitaan Pohja on nähty ja Marko laulaa ”Taidankin taas rakastua koko maailmaan” sekä huutaa ”Pohja on nähty, pohjalla käyty” painottaen pohjan sijasta imperfektiä, niin kuulijakin tuntee suurta helpotusta. Ja katarsistahan me taiteen äärellä haluamme kokea.
Marko kertoo kokemuksistaan meikäläisen niukkasanaisesti mutta kouriintuntuvasti (”Kehoni on huippuunsa viritetty ansa”) sekä käyttää tavujen sointuvuutta ja toistoa hauskana tehokeinona (”Määränpäässä joku päätäni jo määrää”). Helposti korniksi lipsahtava aihe onnistutaan käsittelemään suorasanaisesti mutta paasaamatta. Ruikuttavan paatoksen puolelle lipsuu ainoastaan Mutta minulta puuttuisi rakkaus.
Kliseet syntyvät syystä – niitä käytetään paljon koska ne kuvaavat asioita osuvasti – mutta laulunteksteissä ne tekevät aina tuhoa viemällä vaikutelman yksilöllisestä kokemuksesta yleiseen. Annala sortuu muutaman kerran turhan helppoihin kliseisiin, ja jokaisen kohdalla toivon että hän olisi valinnut persoonallisempia ja samalla koskettavampia ilmaisuja. Räikein esimerkki on Hujan hajan -biisin kertosäe: ”Kauneus on katsoja silmissä, silmät sielun peileinä.” On vaikea ymmärtää, miksi noin kuluneisiin aforismeihin on jumahdettu.
Huumoriakin löytyy: ”Painu [pari sekuntia käsittämätöntä kuolonkorinaa]/Siinä on teille valitut sanat/Olen puhunut/Ave satana” (Pohja on nähty). Hykerryttää joka kerta.
Kaikesta huolimatta kyseessä on vasta toissijaisesti sairauskertomus ja ensisijaisesti albumillinen ensiluokkaista metallia ja rockia. Mokoman ääripääthän ovat tunnetusti kaukana toisistaan: kärjistäen on melodinen suomirockbändi sekä brutaali thrash-jyrä. Tälläkin albumilla on läsnä molemmat laidat, enemmän sovussa kuin koskaan. Juopa radioystävällisten, melodisten jollotusten sekä tinkimättömien rynkytysten välillä on tuntunut joskus väkinäiseltä, mutta nyt ne kuulostavat tulevan samasta paikasta. Parhaiten sen huomaa Vastakkaiset voimat -täysosuman kaltaisista kappaleista, joissa säkeistö karjutaan ja kertosäe lauletaan – tai toisin päin. Niissä myös konkretisoituu se, kuinka paljon Annala on kehittynyt laulajana. Etenkin ärjyntäpäässä miehen ulosanti on paitsi uskottavaa myös poikkeuksellisen sävykästä ja monipuolista. Lisäksi hän onnistuu artikuloimaan ymmärrettävästi kaiken sen korinan ja murinan keskellä.
Enimmäkseen Annalan säveltämät biisit ovat voittopuoleisesti raskaita ja riffipainotteisia – sekä totutun monipuolisia. Vaihtelua riittää hitiltä haiskahtavan Lunnaat-biisin simppelistä rokkauksesta Uhkakuva 6:n hektiseen synkooppimetalliin ja Nimensä unohtaneen rukous -finaalin painostaviin tunnelmiin. Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen ottavat kitaroistaan kaiken irti, kuin toisiaan suohon soittaen. On nautinnollista kuunnella pieteetillä sovitettuja kitararaitoja, joissa ei hetkeksikään unohduta jynkyttämään yhtä ja samaa.
Kaiken lisäksi Elävien kirjoihin yksinkertaisesti kuulostaa pirun hyvältä. Miksaajavalinta (maineikas ruotsalainen metallimies Jens Bogren) on tainnut osua nappiin, sillä jyräävistä, sahaavista, junttaavista ja kaahaavista kitaroista, kiivaista tempoista sekä paikoin kuin lapion kokoisella plektralla läiskytellyistä mehevistä bassolinjoista huolimatta albumi soi miellyttävän lempeästi. Äänimaailma korostaa entisestään sitä, mitä Mokomassa pohjimmiltani rakastan: etenkin genressään harvinaista rentoutta ja ryppyotsaisuuden puutetta. Sitä miesten naamalla loistavaa hymyä, jota ei voi olla aistimatta myös musiikista.
Mokoma on tehnyt sen verran monta albumia ja myynyt niitä sellaisia määriä, että on helppo sortua pitämään yhtyettä itsestäänselvyytenä. Sitä maamme tunnistettavimpiin raskaisiin yhtyeisiin yhä lukeutuva Mokoma ei kuitenkaan ole, ja onneksi viisikko tiedostaa sen itsekin. Näin vaikuttavaa musiikkia ei synny itseään likoon laittamatta.
