Pelin henki tulee selväksi kättelyssä, kun Pahan Ikoni vaatii majesteetin päätä lautaselle – nyt mennään ja kovaa. Rässiä pienillä kuolomausteilla tarjoileva helsinkiläinen viisikko paahtaa debyytillään niin ankarasti, että armoa tekisi mieli. Monestihan se on vain hyväksi, kuten Peto mieheksi -kappaleen tuplabasareiden paukkuessa. Mutta ajoittain tyylilaji kiertyy hirttosilmukaksi ja kuristaa ilmaisua yksipuoliseksi.
Hyvät puolet ensin. Pahan Ikoni piiskaa rässikoneestaan ulos perinnetajuisia riffejä ihailtavan ankaralla otteella, ja solisti Jan Juvonen kiroaa kuin viimeistä päivää. Näytöksen todellinen tähti on rumpali Anton Nisonen, joka operoi potilaitaan vihaavan kirurgin raivolla ja tarkkuudella. Kaava kiteytyy parhaimmillaan Yllämme kaatuvan taivaan ”Luusi! Murskaan!” -koukkuun.
Sitten se mutta. Ikonoklastilla kuullaan tasan yhtä tunnetilaa: helvetin vihaista. Dynaamisempi ilmaisu, sovitukselliset ratkaisut tai pieni ripaus huumoria riittäisivät kohottamaan kokonaisuutta. Jo muutamat half-tempo -louhinnatkin tasapainottaisivat kaahausta. Oli miten oli, Ikonoklasti on lupaava maastaveto, joka povaa kiintoisaa jatkoa.