Aili Ikonen on niin kokenut jazz-laulaja ja -säveltäjä, että hänen urastaan voisi kirjoittaa varmasti kokonaisen Soundin numeron ja tulla siihen lopputulokseen, että Ikonen on aina ollut avarakatseinen ja utelias muusikko.
Neljännellä sooloalbumillaan Ikonen orkestereineen tekee viihdyttävää jazzia, joka on tavallisimmillaan liian sujuvasti ohi lipuvaa nuottikimaraa vailla lopullista syvyyttä. Helposti palavaa ei ole missään vaiheessa huonoa musiikkia, päinvastoin, mutta mainiosti leikittelevä Miehen kylkiluu ja herkkä Pariisi alleviivaavat perustekemisen tasaisuutta.
Albumia kuunnellessani tunnen olevani J.K. Simmonsin hahmo vuoden 2014 Whiplash-elokuvassa. Fiilistelen Ikosen ja bändinsä svengaavaa musisointia pieni hymynkare suullani, nyökyttelen melkein myöntävästi ja kuitenkin koko ajan tekee mieli pysäyttää biisi, todeta ”Not quite my tempo” ja vaatia joko enemmän täydellisyyttä tai epätäydellisyyttä.
Helposti palavaa on musiikkia, joka toimii aivan taatusti mainiosti livenä sopivan hämyisällä klubilla. Levyltä kuunneltuna se jää ihan mukavaksi viihdemusiikiksi, joka ei ole tarpeeksi jazz tai pop kaapatakseen täyden huomion.
