Levyarvio: Aili Ikonen on vahvan itseilmaisun asialla – Suru ei oo suora viiva -levy on hienostunutta ja ajatonta laulujazzia

Aili Ikonen
Suru ei oo suora viiva
Groovy

Monessa mukana olleen laulaja Aili Ikosen kolmannella soololevyllä hänen omia kappaleitaan säestää jazzkvintetti, jonka basisti Mikko Pellinen vastaa sovituksista. Niinpä kuullaan harkittua, hienostunutta ja ajatonta laulujazzia, jossa Ikonen, kiistatta upea vokalisti, häärii päätähtenä, vaikka yhtye nouseekin hienosti tukemaan niin biisien draamaa kuin pidättelevämpiäkin tunnelmia.

Itsehän en todellakaan ole mikään jazzin asiantuntija, mutta tätä musiikkia voi kuunnella myös laulaja-lauluntekijä -viitekehykseen sijoittuvana, sillä siinä on runolliseksikin äityvän painokkaan itseilmaisun tuntua, voimakkaita luontokuvia ja tunneskaalaa hurmiosta suruun. Monin paikoin ei olla kaukana vaikkapa Yonan tekemisistä, joskin Ikonen punnitsee sanansa perinteisemmällä vaa’alla ja on tulkitsijanakin enemmän tarkka kuin heittäytyvä.

Albumin puutteet, jotka toki ovat kuulijan korvassa, liittyvät juuri tähän. Muutamissa kohdissa kaipaisi rosoa ja epätäydellisyyttä, vaikka tiedostaakin toiveen kumpuavan omista vähän erilaisista musiikillisista juurista.

Mutta esimerkiksi Pisaroita pihlajassa ja Läpi harmaan sumun kurottavat riittävän korkealle saksofonin ja pianon kohottamin siivin, jotta moiset vastaväitteet voi unohtaa.