Arvio: Räyhähengestä hillityn ja vähäeleisen soiton taitajaksi – Marisa Andersonin kitarat maalaavat isolla pensselillä

Marisa Anderson
Still, Here
Thrill Jockey

Kitaristi Marisa Andersonissa on aiemmilla levyillään ollut usein hiukan räyhähengen vikaa. Viime vuosina hän on myös julkaissut muiden kanssa tehtyjä levyjä, kuten esimerkiksi rumpali Jim Whiten kanssa tehdyn upean The Quickeningin (2020). Uusimman hän teki taas yksin ja tulos on rauhallisempaa, tunnelmallisempaa, minimalistisempaa ja meditatiivisempaa kuin kenties yksikään levynsä tähän saakka.

Still, Here on laajakangas-Amerikkaa, isolla ja väkevällä pensselillä maalattuna. Anderson ammentaa bluesista, folkista ja countrysta – kuten aina – ja tällä kertaa myös chicano-musiikista. Levyn avaava In Dark Water ja loppupuolelta löytyvä La Llorona tuovat hauskalla tavalla mieleen Ry Cooderin Paris, Texasin. Tunnelmilla on yhteneväisyytensä, mutta Still, Here nojaa loppupeleissä vahvaan melodiseen maailmaansa enemmän kuin elokuvallisiin tunnelmiin.

Akustiset ja sähkökitarat ovat pääosassa ja niitä tuetaan hienosti ja säästellen syntetisaattoreilla sekä akustisella ja sähköpianolla. On aivan erityinen nautinto kuunnella levyä, jolla oman soittimensa suvereenisti hallitseva muusikko keskittyy kertomaan tarinaa hillitysti ja vähäeleisesti, jokaista nuottia rakastaen.