ASTRID SWAN: Spartan Picnic

ASTRID SWAN
Spartan Picnic
Pyramid

Naisartistien sukupuolisuutta korostavat maneerit ovat yleensä yhtä vastenmielisiä kuin fallosrokkareiden farkkujen lahkeessa pullottava kurkku. Kun musiikki valjastetaan joidenkin poliittisen turhautuneisuuden tunteiden airueeksi, on sillä taipumusta vähentää kuuntelemisen parhaimmillaan aikaansaamaa assosioinnin mukavaa leikkiä.

Astrid Swan ja Hanna Marsh julkaisivat kummatkin debyyttialbuminsa pari vuotta sitten. Molemmat herättivät ansaittua kiinnostusta, mutta usein kummankin musiikista puhuttiin enemmän esikuviensa kuin heidän itsensä kautta. Vertailua ruokkivat tietysti verrokkien vähyys sekä molempien soittama piano, joka on historiallisesti artikuloitu feminiiniseksi instrumentiksi. 

Toisella albumillaan Swan tekee Marshia suuremman irtioton menneisyyteensä. Sylvia Plath -sitaatilla alkava Spartan Picnic hyökkää päälle aggressiivisena ja neuroottisena. Levyn polveilevat kappaleet alleviivaavat kertojan mielen kuohuntaa tempoillen tasarytmistä milloin polkaksi, milloin dramaattiseen valssiin. Rivot syntetisoijat ja sähkörumpubreikit rikkovat orgaanisen soinnin, joka on perinteisesti ollut laulaja-lauluntekijöiden autenttisuuden tae.

Haastavasta levystä kuulee, että se on tehty suuren innoituksen vallassa. Amerikan markkinoille halajava Swan tarvitsisi nyt vain hitin. Tällaista potentiaalia löytyy kiusoittelevan viehkeästä As Long As It’s Not Yousta. 

Marshin Play-albumi saapui arvioitavaksi Euroviisu-teknisistä syistä ilman aloitusraitaansa, jolla artisti on kisassa mukana. Kahdeksan muun kappaleen perusteella Marshin musiikkia on vaikea kuvitella kilpailemaan kaiken maailman mörköjen ja keinotransujen kanssa. Neidon musiikissa on arvokkaampia aineksia, eikä hänelle soisi kilvasta todennäköisesti seuraavaa yleisönmiellyttäjän tai paheksutun epäonnistujan osaa.

Musiikillinen seikkailu ja Marshin taidokas ääni pakottavat kuuntelemaan, eivätkä kappaleet sorru sentimentaalisuuteen kuin hetkittäin. Ensilevylläkin mukana olleen Jarmo Saaren osuus on levyllä merkittävä. Kappaleiden tunnelmien monipuolisuuteen on todella paneuduttu, ja sovituksista havaitsee yhteyksiä miehen aikaisempiin produktioihin. Jazzahtavasti moduloiva, eeppinen päätösraita The Dreamer And The Brave One voi hyvin olla tyylilajissaan hienoin kappale, mitä Suomessa on tehty.