Jos satuit kuulemaan alkukeväästä Uuden musiikin kilpailuun osallistuneen Atlético Kumpulan Paperilyhty-kappaleen, olet melko hyvin perillä yhtyeen uuden Pitkä matka kotiin -albumin sisällöstä. Herkästi soittavan kokoonpanon albumi on täynnä samettisen pehmeästi svengaavia kappaleita, joiden sävelet hellivät kuulijan korvakäytäviä.
Melodiset laulut vievät aikamatkalle menneille vuosikymmenille. Suomalaisen iskemämusiikin kultakauteen viittaavassa akustisvoittoisessa soundissa on miellyttävää, ajattoman rustiikkia otetta. Tarinalliset laulut ovat lyhyitä, muutaman minuutin pituisia napakoita tunnelmapaloja, jotka kuitenkin soljuvat eteenpäin kiireettömän oloisesti.
Kauniin ulkokuoren alta löytyy tragikoomisia, urbaaneja satuja. Annabella on tarina elämänhallinnan menettävästä, juoppomiehen kanssa asuvasta naisesta. Varanginvuonossa leskirouvaa ihaileva kertoja taas toivoo pääsevänsä kalatehtaalle töihin. Sanoituksista tulee monessa kohtaa mieleen suomaisuuden lempeä mutta inhorealistinen tulkki, Gösta Sundqvist. Omasta vajaavaisuudesta kertova Luonnonlait jopa kuulostaa Leevi And The Leavingsilta.
Pienet ja hellyttävät kappaleet ovat kaikin puolin miellyttäviä, mutta mitään elämää suurempia sävellyksiä ne eivät ole. Niiden joukosta ei löydy yhtään pakahduttavaa, sisuskaluja vääntävää kappaletta, jota voisi kuvitella hoilaavansa pienessä hönössä kolmen aikaan aamuyöstä.
Atlético Kumpulan nokkamies Kyösti Salokorpi vastaili Soundin kysymyksiin.
Miten uutuus eroaa kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Puutarhajuhlat-debyytistä?
– Se eroaa ainakin kahdella tavalla. Puutarhajuhlat oli kesäisen fiiliksen klassinen folklevy, joka oli rakennettu akustisen kitaran ja sellaisen ”kesä Kumpulassa” -teeman ympärillä. Pitkä matka kotiin on enemmän bändilevy ja siinä on mukana 1960-luvun iskelmävaikutteita. Myös vähän italoa ja kantria. Kappaleet on kirjoitettu bändille, joten se ei ole niin kitarakeskeistä.
Iskelmällä on ollut aiemmin melko paha kaiku rock- ja poppiireissä. Mikä on oma suhteesi iskelmään?
– Minulla on iskelmään aika ristiriitainen suhde. Varsinkin nuorempana itselläni oli sellainen vahva ”iskelmä vastaan pop” -asenne. Iskelmä edusti jonkinasteista vihollista. Toisaalta jotkut vanhat kultakauden iskelmät, joita kuuli lapsuudessa, olivat todella rakkaita. Olavi Virta, Laila Kinnunen, Lasse Mårtenson ja Badding edustavat minulle hienoa jatkumoa ja monet heidän biiseistään ovat tärkeitä.
Osallistuitte keväällä Uuden musiikin kilpailuun. Yhtyeenne koostuu pitkän linjan muusikoista. Tuntuiko tuomariston opastus välillä turhauttavalta?
– Ehkä vähän. Koko bändin kesken nousi välillä sellaista kapinamielialaa, kun aikaa paloi koko ajan puhuessa koreografin, maskeeraajan, puvustajan tai jonkun muun kanssa. Tuntui, että se oli pois itse musiikista. Samaan aikaan levyn kirjoittaminen oli kesken ja se vähän stressasi. Kaiken kaikkiaan ristiriitainen kokemus, mutta toisaalta hyvää sparrausta. Emme siis kadu osallistumasta.
Mitä teille jäi käteen kokemuksesta?
– Televisiolla tuppaa yleensä olemaan vaikutusta kysyntään, varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät seuraa musiikkia niin tarkasti. Paperilyhty soi aika kivasti Radio Suomessa ja tavoitti uutta yleisöä. Sitä ennen vain jotkut musapiirit tiesivät bändin nimeltä, muut eivät niinkään.
– Vaikutus näkyy varmaan vasta nyt, kun levy tulee ulos. Sitä ennen pitää tehdä vähän muitakin töitä. Bändi ei ole mikään varsinainen rahasampo ja asuntolainakin pitää saada maksettua.
Teksti: VILLE HARTIKAINEN