BABYLON WHORES: Death Of The West

BABYLON WHORES
Death Of The West
Spinefarm

Mustempi kuin moni black metal -bändi. Kauhistuttavampi kuin useat kalmailijat. Kuolettavampi kuin goottaajien myrkkymelodiat. Babylon Whores on palannut lymyiltyään piilossa lähes itsemurhalta tuntuneen ajan. Mätäpaiseet eivät ole parantuneet. Death Of The West esittelee entistä kolkomman ja kylmemmän Babylon Whoresin. King Feariin verrattuna uutuus tuntuu aluksi kankealta. Pitkissä biiseissä ei tunnu olevan ollenkaan kahvoja, joista saisi otettua edes pikaisen otteen. Mutta musiikkia edelleen määrittävän termin death rockin rock-osuus alkaakin potkia vasta useiden sukellusten jälkeen. Babylonin likainen maailma avautuu ja kaiken harmauden keskellä näkyy palasia kauneudesta, jos osaa katsoa oikeaan suuntaan. Raskas ja särisevä äänivalli ryöpsähtää päälle ja sen jälkeen ollaan koukussa.

Soundi on niin kuiva, että koko bändi leimahtaa tuleen samalla hetkellä, kun aurinko langettaa säteensä Babylonin kotikoloon. Vaan eipä taida aurinko muistaa näiden jumalanhylkäämien profeettojen olemassaoloa. Tässä pari muistutusta: Seitsenminuuttinen ja levyn pääteokseksi nouseva Mother Of Serpents möyryää alaviritteisenä ja lainaa Danzigin Until You Call On The Darkin riffiä omiin mustiin tarkoituksiinsa. Hell Abloom yrittää vietellä viehkeämmin, mutta eihän meikatun ihon alta pilkottavaa pääkalloa päästä pakoon. Lucibel soi kuin Luciferin häämarssi, olevinaan nätisti, mutta koko ajan vaikuttaa siltä, että jokin on pahasti pielessä. Ike Vil ei ole kummoinen laulaja, mutta miehellä sattuu olemaan sopivan pahaenteinen – jopa vittumainen – ääni tällaisen ruman musiikin esittämisen.

Death Of The Westin perusteella Babylon Whoresiin käy sama kuvaelma kuin Motörheadiin aikanaan: maailman paras huono bändi.