BJÖRK: Biophilia

Arvio julkaistu Soundissa 10/2011.
Kirjoittanut: Asko Kauppinen.

Kahdeksatta alkuperäisjulkaisuaan näyttävästi juhliva Björk on profiloitunut kaksi vuosikymmentä kestäneen soolouransa saatossa kyltymättömäksi löytöretkeilijäksi, joka ei konservatiivien kauhuksi jätä kiveäkään kääntämättä etsiessään uusia kuoseja kirjailemilleen kappale

Arvio

BJÖRK
Biophilia
One Little Indian

Kahdeksatta alkuperäisjulkaisuaan näyttävästi juhliva Björk on profiloitunut kaksi vuosikymmentä kestäneen soolouransa saatossa kyltymättömäksi löytöretkeilijäksi, joka ei konservatiivien kauhuksi jätä kiveäkään kääntämättä etsiessään uusia kuoseja kirjailemilleen kappaleille. Björkin tavaramerkiksi muodostunut kiistelty käsitteellisyys ja sitä ilmentävä älyllinen hienostelu ovat näkyneet ainakin Vespertinestä (2001) lähtien pakkomielteenä änkeä ulkomusiikillista sisältöä perusmuodoltaan perinteiseen popmusiikkiin. Kukapa olisi esimerkiksi uskonut, että Biophilian jokainen laulu Moonin maalaamasta kuujaksosta päiväntasausta peilailevaan Solsticeen ja Mutual Coren manaamiin mannerlaattojen liikkeisiin on luotaavinaan luonnon, tieteen ja musiikin rakenteiden rinnakkaisuutta? Kun Björk upottaa temaattisen taiteilun ja jokapäiväisen kamaripoppinsa uuteen teknologiaan – tuottaa tablettitietokoneilla, teetättää uusia instrumentteja ja pystyttää radikaaleja jakelukanavia – eteen aukeaa yksi vuosikymmenen viehättävimmistä arvoituksista, ainakin paperilla. Viraalisesti verkon valloittanut Biophilia-ilmiö on suoraan sanottuna Björkin megalomaanisin projekti: yritys tehdä ja toimittaa musiikkia multimediamallille alisteisesti, internetin, installaatioiden ja iPad-sovellusten yhteen punoutuvana teoksena.

Ensimmäisen pilkahduksen Biophilian mullistavaksi maalaillusta maailmasta tarjoaa jo kesäkuussa saapunut Crystalline-kappale, joka palvelee myös ensikosketuksena Björkiä varten kustomoituun, MIDI-protokollaa kumartavaan gameleste-soittimeen. Soittopeli on nimensä mukaisesti indonesialaisen gamelan-perinnesoittimen ja 1800-luvulla Ranskassa kehitetyn celeste-idiofonin yhdistelmä, jonka kabinetissa lepääviä pronssiputkia moukaroivat mekaaniset vasarat. Katkonaisesti tikittävä, kirkas riffi voi tuoda kuulijan mieleen vaimennetun ksylofonin, mutta sen taustalla sihahtelevatkin synteettiset rytmit ja pehmeäksi pyöristetty staccato-basso. Kaiken lisäksi laulu hajoaa lopussa kammottavaan yliajettuun Amen-breikkiin, joka muistuttaa niin viiltävästi 1990-luvun junglen valtavirtaistumisen umpikujista, että se saanee aikoinaan Goldien tahtiin kokaiinia imuroineen graafikonkin pyörittelemään päätään myötähäpeästä. Ja lisää on luvassa kokonaisen pitkäsoiton verran: Biophilia on tuotantotavaltaan ja tekstuureiltaan vaikuttava kokemus, jonka elektroniset rytmit ovat voittopuolisesti irrallista dubstep litea. Sekasotkun pinnalla luistelee se tuttu ja turvallinen islantilainen jodlaus.

Myös levyn avaava Moon on läpeensä tuttua. Se pohjautuu pehmeään luuppiin kilisevine heiluriharppuineen ja niitä aksentoivine bassorumpuineen, joita kuorruttaa komeasti kerrostettu kuoro. Vähemmän harmonisen elämyksen tarjoaa Thunderbolt, jonka yleisilme on paljon velkaa MIDI-konrolloidulle teslamuuntajalle, joka saa syötteensä ukkosta jäljittelevistä sähköbasso-arpeggioista. Maltilliseksi polyfoniseksi pörinäksi veistelty lopputulos kuulostaa urkumaisesti kiertävien kosketinmattojen ja eteeristen kuorojen ansiosta vähemmän vaaralliselta kuin itse äänitysprosessi, eikä soundien sekakäyttö onnistu hätkähdyttämään Voltan (2007) vaikeaan äänimaisemaan kerran sopeutunutta. Sovinnaisen Cosmogony-iPad-sovellussinglen avarasti värisevien vaskipuhaltimien, merenalaisten basso-slidejen ja unettavasti sykähtelevien matalien rumpujen panoraama taas alleviivaa sitä, että elektroakustisen sinfonian kuoren alla kirjoittaa edelleen sama nainen.

Jos kolmiulotteiset installaatiot, temaattinen syöksylasku ja muu taustahäly unohdetaan, Biophilia paljastuu erinomaisen selkeälinjaiseksi ja minimalistiseksi Björk-levyksi. Brian Eno voisi varmaankin kirjoittaa Virusin kuulaasti kilahtelevista gameleste-sykleistä esseen, mutta olennaista on, että soittorasialta kuulostavasta melodiasta kuoriutuu kaunis, ihmissuhteiden loismaista suhdetta peilaileva balladi, joka on täysin ylivertainen ja Björkin taiteilijakuvaa kokonaisvaltaisesti edustava näyte. Sen voisi soittaa akustisella kitaralla nuotion äärellä, mitä ei voi sanoa monestakaan abstraktimmasta tekeleestä, joista raastavin lienee painostavasti piipittävä Hollow. Huimaavan läpitunkematonta Voltaa tai ihmisäänen koko kavalkadia orkestroinutta Medúllaa (2004) korostuneemmin levy onkin viime kädessä hyvässä ja pahassa vain Björkiä, jonka suussa kaikki äänteistä aksenttiin ja melodiakuluista tunnelatauksiin sulaa yhä aina itsensä kuuloiseksi ja liian usein itseään toistavaksi runoiluksi. Se ei kestä yhtään perinteisempää formaattia paremmin keskinkertaisia sävellyksiä – taustahälyllä tai ilman.