On surullista katsoa jonkun lempiartisteistaan eksyvän kartalta. Järisyttävän Vespertine-rakkauseepoksen jälkeen Björk kuitenkin teki jotain hänelle ennenäkemätöntä ja suolsi ulos kolme enemmän tai vähemmän epäonnistunutta albumia. Siksi on ilo huomata, miten hyvässä vireessä hän nyt on.
Björkin pakkomielteisesti tekemistä jousisovituksista alkunsa vahingossa saanut Vulnicura on muutenkin kuin Vespertinen synkempi, Björkin ja kuvataiteilija Matthew Barnyn eroa käsittelevä sisarlevy − kuin kasvot peittävä varjo. Levy ei kuitenkaan ole kyyninen tai pessimistinen, vaan pikemminkin murtunut ja toiveikas. Liki jokaisesta levyn kappaleesta paistaa läpi tekijänsä rakkaus Arvo Pärtiä sekä Warpin ja Sähkö Recordingsin tuotantoa kohtaan. Kenties tämän vuoksi kappaleiden keskimääräinen pituus on noin kuusi minuuttia.
Albumin tuotanto- ja kirjoitusprosessissa avustaneet elektronisen musiikin nousevat nimet (ja Björkin pitkäaikaiset ihailijat) Arca ja The Haxan Cloak ovat uudistaneet palettia rankalla kädellä. Silti Vulnicuralta on turha toivoa tajunnanräjäyttävien musiikkivideoiden, tanssittavien rytmien ja kuulaiden äänimaisemien täytteisiä kuvataideopiskelijoiden lempibiisejä.
Ei, Vulnicura on aivan erilainen peto, jonka maailma koostuu riitasoinnuista, mikrointervalleista ja aggressiivisista rytmeistä. Kappaleista vain seesteisesti nykivä History Of Touches olisi löytänyt paikkansa helposti Homogenicin (1997) alkupäästä. Sanoitukset lienevät Björkin uran suorimmat, ja muutama vuosi sitten olisi ollut hankalaa kuvitella Islannin aarteen laulavan rivejä kuten ”Every single fuck we had together / is in a wondrous time lapse, with us here at this moment / the history of touches”.
Yksi levyn kohokohdista, Antony Hegartyn kanssa esitetty Atom Dance, kiteyttää yhdessä kappaleessa mistä koko levyssä on kyse. Quicksand taas näyttää hurjine rumpukonejuoksutuksineen ja toistuvine jousikuvioineen täysin uuden kuvan artistista.
Vulnicura on taatusti parasta ja samalla kokeellisinta Björkiä liki viiteentoista vuoteen.
