Liian kovat odotukset vai maineensa vanki – Björkin Utopia aiheuttaa helppoudestaan huolimatta kysymyksiä

Björk
Utopia
One Little Indian

Kun Björkin yhdeksännen studioalbumin ensimmäinen sinkku The Gate pamahti julkisuuteen, ajattelin, että nyt. Nyt on saavuttu sille rajalle, jossa superstara on astunut territorioon, jossa hän tietää voivansa tehdä kritiikittä mitä vain. Eikä se ole hyvä edes Björkin kaltaiselle nerolle.

Monen musamedian ylitsevuotavasta hehkutuksesta huolimatta biisi oli minusta yksinkertaisesti surkea. Muka minimalistinen, muka-taiteellinen, ja hei nyt ihan oikeasti sitä teennäistä muka-kömpelöä feikkiaksenttia, joka lakkasi olemasta söpö noin vuosikymmen sitten.

Seuraava sinkku, Medúlla-levyn (2004) tapaan useita ihmisääniä melodiseen kudokseen punova levollinen Blissing Me oli helpommin nieltävä, mutta ei sekään saanut erityistä innostuksen kipinää sydämeeni syttymään. Aloin pelätä, että sankarittareni tuuppaisi kokopitkällä ulos pakkauksen itsetarkoituksellisen vaikeatajuista, omahyväistä tekotaidetta.

Ja kun sain täyspitkän levyn? Kävi ilmi, että Utopia ei oikeastaan ole erityisen vaikea omaksua.

Kokonaisuus ei jää erityisemmin mieleen kuuntelun jälkeen, eikä lähemmin kosketa sielua kuunteluhetkessä.

Romanssiteemainen, klassisia soittimia ja orgaanisia luonnonääniä elektroefektien yhteydessä hyödyntävä kokonaisuus toki tihkuu omalaatuista avantgardeilua. Valitettavasti se onnistuu samanaikaisesti olemaan Björkin levyksi kovin hajuton ja mauton.

Albumilla on upeat hetkensä. Body Memoryn syväsointiset jouset ja kimaltelevat ihmiskuorot ovat huiman kauniita. Koko biisi on yksinkertaisesti ihana.

Kolossaalisen hitaasti kasvava, ilmavista huiluista viimein kirpeän teräviin rytmiefekteihin rysähtävä Losss ei omaa minkäänlaista perinteistä biisirakennetta, mutta tekee silti hätkähdyttävän vaikutuksen ensikuulemalta.

Kokonaisuus ei kuitenkaan jää erityisemmin mieleen kuuntelun jälkeen, eikä lähemmin kosketa sielua kuunteluhetkessä.

Utopia on, ikävä kyllä, ja ihan loppujen lopuksi, vähän sellainen kädenlämpöinen ”katsokaa, minä olen edelleen Björk, enkö olekin outo ja ihmeellinen” -taideteos. Kuka nerolle kertoisi, että omintakeinen visio pysyisi ilman itsepintaisesti ylläpidettyjä maneerejakin?