Kun näinä moraalittomina aikoina levy-yhtiöt ostavat itse kaupoista uusien kiinnitystensä julkaisut, jotta listojen kärkisijat toimisivat promootiona, ei kannata pistää kovin suurta painoarvoa listasijoituksille. Ei ole kuitenkaan salaisuus, että Rovaniemeltä pääkaupunkiseudun humuun päätynyt Bleak on suunnannut musiikkinsa massoille. Burns Inside ei tule muodostumaan underground-piirien suosikiksi, mutta kaupalliset arvot on sisäistetty kiitettävästi. Bleakin singlemenestys tuskin on ollut pelkkää sattumaa.
Kauniisti kuorrutettu albumikakku on kuitenkin silkkoa sisältä. Laulaja Calebin James Hetfield -intonaatio on vaikuttava, mutta näinkin huoliteltuun pakettiin olisi jonkun luullut preppaavan englannin lausumisessa. Ihan tarkkaan ei valkene sekään, mitä Bleak on debyytiltään hakenut. Albumin pääpaino on tyttöjen fanittamassa töyhtötukkarockissa, mutta myös rockriffejä ja ihan selkeää asennemetalliflirttiä löytyy. Lopputulos ei ole monipuolinen, vaan hajanainen. Soitto soi raskaasti, mutta se on pelkkä sovittamiskysymys.
Itse biisit ovat syntyneet kuvitteellisessa paikassa, jossa Poets Of The Fall ja Negative voisivat toisensa hätäisesti kohdata. Ei sitä Don’t Touchin mörinäkovistelu paljon peittele. Ja kun Bleak poseeraa kuvissa tuimasti, kansissa on liekkiä ja pin up -tyttöjä, niin tuntuu skitsofreeniseltä, että aikuisten miesten kirjoittamat sanoitukset ovat vaivaannuttavaa tyttöystävän perään nyyhkyttämistä.