BLUES TRAVELER: Truth Be Told

Olin aina luullut Blues Travelerin edustavan astetta munakkaampaa amerikkalaista uusbluesia. Näin asiat ilmeisesti olivatkin ennen yhtyeen basisti Bobby Sheehanin tapaturmaista kuolemaa, jonka jälkeen bluesmatkailijat ovat lipuneet vaarallisesti tien keskiviivaa kohti.

Truth Be Toldin tuottaneelle Don Gehmanille voisi joku vihjaista levyn kappalejärjestyksen tärkeydestä. Nyt esimerkiksi aloitetaan Unable To Get Freellä – uuvuttavalla rockballadilla, jonka jälkeen laiskempikin ralli jaksaa sytyttää. Kakkoskipale Eventually (I'll Come Around) ennakoikin ilkeämpää otetta loppulevyn suhteen, mutta jo heti kolmosindeksissä heitetään hyistä vettä jälleen niskaan. Koko kahdentoista biisin paketti toimisi itse asiassa paremmin mikäli raitajärjestys olisi kokonaan päinvastainen. Ehkäpä tuossa tuotantovaiheessa voisi myös vakavasti kyseenalaistaa Thinnest Of Airin toimimattoman ska-poljennon mukanaolon.

Parhaimmillaan Blues Traveler on riffitellessään 70-lukulaisesti, kuten Partner In Crime ja Can't See Why osoittavat. Nokkamies John Popperilla on erehtymättömän persoonallinen ääni eikä kaverin huuliharpun soitosta löydy pienintäkään moitteen sijaa. Robert Johnsonin laulamasta kuuluisasta risteyksestä Blues Traveler on kuitenkin vielä osavaltioiden päässä; Truth Be Told sykäyttänee niitä kotirouvia ja rekkakuskeja, joille blues merkitsee amerikkalaista arkirutiinia.