DAVID LYNCH: Crazy Clown Time

DAVID LYNCH
Crazy Clown Time
Sunday Best

David Lynchin hieno Lost Highway ja sen perusideaan palannut Mulholland Drive olivat tuoreessa muistissa, kun ostin ohjaajan ja John Neffin BlueBob-levyn kymmenisen vuotta sitten. Koska musiikin tekemistä kokeilevat elokuvamaakarit eivät ole huimia kokemuksia ikinä tarjonneet, matelivat odotukset lattianrajassa. Eikä komeasti pakattu albumi maalta merelle vienytkään.

Se hyöty pölyttymään jääneestä kuriositeetista oli, että Crazy Clown Timeen osasi jo ennalta suhtautua jollain tavalla. Ja niinpä nimet kuten Giorgio Moroder ja The Velvet Underground nousivat Lynchin musan äärellä taas mieleen kirkkaina. BlueBobista muistuttavat selvästi myös ruosteiselta soundaavat tremolokitarat, jotka olisivat laahustavien shufflekomppien kanssa kotonaan paitsi jonkun Lynch-leffan huuruisessa junttibaari-kohtauksessa, myös esimerkiksi Morphinen albumeilla.

Crazy Clown Timella Lynch on läsnä ensinnäkin efektoituna äänenä, joka höpisee yhtäällä popkliseitä, toisaalla TM-harrastukseen viittaavia havaintoja kosmisesta tietoisuudesta ja ties mistä. Nämä jorinat ovat kuulijasta riippuen joko tosi psykedeelisiä, ihan vain traagisia tai parasta huumoria ikinä. Ohjaajaneron toinen ja tärkeämpi rooli on toimia ”Alfred Hitchcock esittää” -tyylisenä sisäänheittäjänä, jonka nimeä ilman tästä levystä tuskin kiinnostuisi kukaan.