Tarkkasilmäisimmät huomasivat oikean Dez Fafaran astuneen esiin sillä hetkellä, kun hän veti päälleen kulahtaneen Darkthrone-paidan ja antoi tukkansa kasvaa. Muodonmuutos ehkä näytti siltä kuin Marilyn Mansonin hepenistä olisi kuoriutunut Glen Benton, mutta kuulosti pommikonelaivueen pikkuhiljaa kasvavalta murinalta. Fafaran, yhden nykymetallin kiistellyimmän hahmon, katu-uskottavuuden perään ei tarvitse enää The Last Kind Wordsin jälkeen kysellä, sillä teeskentelijät eivät vala rautaa tällaisella näkemyksellä.
Julkisuudessa kasvuprosessiaan läpikäynyt ja edellisen bändinsä raunioilta uutta suuntaa suurennuslasin alla elämälleen etsinyt laulaja on vihdoin tilanteessa, jossa hänen yhtyeensä on, pelkästään musiikillisilla ansioillaan, valmiina kireästi kirskuvien jenkkibändien kärkikastiin. The Last Kind Words on lajissaan hykerryttävän hieno albumi: sen rumpufillien ilottelusta, kiivaasti hakkaavasta rytmittelystä ja kituliaan kauniista kitarakoukuista ei millään meinaa saada tarpeekseen. Älykästä mättöä, mutta ei kuitenkaan mitään matematiikkaa.
Coal Chamberilla oli hetkensä, mutta Devildriverin kolmas levy on Dez Fafaran kovin saavutus tähän mennessä.