Tribuutti Tapio Rautavaaralle edeltää 60 vuoden takaisen keihäänheiton olympiavoittajan koko levytetyn tuotannon julkaisua runsaan tusinan cd:n pakettina. Monellakin tasolla suomalaisten syvimpiä tuntoja liikuttaneen taiteilijan kunnioittaminen on toki paikallaan muidenkin artistien toimesta. Harmillista kuitenkin on, että tämä tehtiin tunteikkaammin jo lähes 20 vuotta sitten.
Mestaria kunnioittaen ja siihen väistämättä rinnastuva Sunnuntaina sataa aina (1989) ovat luonteiltaan kuin Johnny Cashille ja Leonard Cohenille hattua nostaneet lukuisat tribuutit. Kaikissa tapauksissa ensimmäiset albumit ovat olleet marginaalisempina sielukkaampia ja myöhemmät lähempänä keskitietä kulkevia ja samalla latteampia lajitelmia.
Jenni Vartiaisen Kulkuri ja joutsen ja Vuokko Hovatan Päivänsäde ja menninkäinen ovat Rautavaara-tulkintaa parhaasta päästä. Juha Tapion Kulkurin iltatähteä kuunnellessa tulee nopeasti ikävä Ismo Alangon Iskelmätaivasta ja Sielun Veljiä. Sama epäsuhta riivaa myös Chisun Kulkuriveljeni Jania ja Sunnuntaina sataa aina -albumin Dave Lindholmin veret seisauttavaa esitystä. Suorittamisen ja kokemisen välinen ero on joskus todella konkreettinen.
Egotrippi-rumpali Sampo Haapaniemen tuotanto ja sovitukset ovat vähäeleisen tyylikästä työtä, mutta kappaleiden lähes kauttaaltaan hitaat tempot tekevät Tapio Rautavaaran hiteistä poikkeuksellisen hartaita säveliä. Reippautta tribuutilta tapaa vain Tuure Kilpeläisen Juokse sinä humman ja Timo Rautiaisen muutoin kovin totisen Kiven sisällä -biisin ajan. Kun Rautavaaraa ei kehdattu kunnioittaa kiistanalaisella Yölinjalla-kappaleella, niin Kiven sisällä on rehdisti Johnny Cashiä – Tapio Rautavaaran aitoamerikkalaista reissumieskollegaa.