Greg Weeksin johtama Philadelphian psykedeelisen folkin ylpeys on ehtinyt jo neljänteen levyynsä, vaikka nimi muusta kertookin. Zeppelinmäisesti nimettyjen julkaisujen väliin kun mahtuu hieno The Weed Tree, lähinnä coverversioita sisältävä levy.
Vaikka II-albumista on vierähtänyt yli kolme ja puoli vuotta, on neljä levyä reilussa viidessä vuodessa nykyaikaan kiivas tahti. Hyvä niin. Huolimatta siitä, että yhtyeen juuret ovat vahvasti 60-luvun lopun hämyisimmässä brittifolkissa, on ryhmän sointi ainutlaatuinen.
III on Espersin albumeista helpoimmin lähestyttävä. Sointi on enemmänkin kepeä kuin pahaenteinen ja rakenteiltaan aiempaa hieman popimpien kappaleiden kestoissa päädytään vain kerran yli kuuden minuutin.
Nyt ollaan ajoittain melko lähellä esimerkiksi Fairport Conventionin ensimmäisten levyjen tunnelmia. Meg Bairdin ääni kuulostaa entistäkin upeammalta ja kietoo yhä pauloihinsa vastustamattomasti. Greg Weeks taasen voisi huoletta keskittyä vain harmonioihin ja jättää soolo-osuudet täysin Bairdille. Yhtyeen soitto, jos ei nyt Pentanglen malliin svengaakaan, on aiempaa vapautuneempaa ja vähemmän raskassoutuista.
Espersin uskollisesta kuulijakunnasta osa kavahtanee uutta suorempaa sointia, mutta turhaan. Suunta tuntuu täysin luonnolliselta. Kun vuoden parhaita levyjä rankataan, tulee tämä löytymään listani kärjestä.