Kolmanteen pitkäsoittoonsa vajaan kymmenen vuoden aikana edennyt helsinkiläinen Flannelmouth tekee niin indietä brittipoppia, että se melkein ottaa päähän. Bändin pelastus on se, että levy on tyylilajissaan parhaiden joukossa, mitä Suomessa on tähän mennessä tehty.
Jostakin kummasta näitä loistavia poppibändejä on siinnyt muinaisista Poverty Stinksin alkuajoista lähtien, vaikka siitä voi olla heti aloittaessaan varma, että kotimaisen menestyksen perään ei tarvitse haikailla.
Flannelmouth on kuunnellut Smithsinsä ja Morrisseynsä vähän liiankin tarkasti, mutta kokonaisuus on onnistunut ja riittävästi oman kuuloinen. Liekö harva levytystahti ansio siihen, että täytetavaraa ei ole tarvinnut levylle tunkea. Kaikki kymmenen kappaletta ovat täyttä tavaraa loistavine melodioineen ja harmonioineen. Ilmavaan soundiin ja kepeästi rullaavaan soittoon on kiinnitetty kovasti huomiota ilman vähäisintäkään ylituottamisen makua.
Seuraavaksi bändi voisi kuunnella enemmän jenkkivoimapoppareita, Posiesia ja semmoisia. Nimikappaleen perusteella aineksia olisi otteiden sopivaan rouhentamiseen.