Charon on hajonnut ja Northern Kingsin sesonki meni jo. Jäljellä on siis vain Harmaja, yhtye joka on kaikesta projektiluonteestaan huolimatta ehtinyt jo kolmanteen albumiinsa.
Kaikessa kohtalonomaisuudessaan ja dramaattisuudessaan hillitty Harmaja viihtyy varjoissa. Yhtye pysyy pystyssä tai kaatuu laulaja JP Leppäluodon mukana jo siksikin, että sävellyksissä ja sovituksissa ei ole monipuolisen laulajan lisäksi muuta huomionarvoista kiinnekohtaa. Volyymi ei nouse ja sisäinen jännitekin elää kuten nousuvesi: vaivihkaa pintaansa kohottaen.
Marras ei kaipaa yhtään ylimääräistä elementtiä, mutta kuten jo debyytillä (Harmaja, 2009), liika tasaisuus latistaa. Kun näin suuri joukko musikantteja painaa yhtaikaa jarrua, kuulostaa se väkisinkin kummalliselta. Kaihoon ja melankoliaan – joista Harmajan musiikissa ennen muuta on kysymys – liittyy suomalaisesta apeudesta huolimatta isoja tunteita, joiden on tapana purkautua vaihtelevin tavoin, niin hyvässä kuin pahassakin, kohtuuttomasti tai rintapieleen jupisten.
Koska tekstien on tarkoitus heijastaa täkäläistä kansanperinnettä, olisi niissä toivonut kuulevan jotain konkreettista yhteyttä siihen. Kalevalaa ei kenenkään tarvitse popmusiikissa enää siteerata, mutta tällaisenaan Leppäluodon sanoitukset liikkuvat liian yleisellä tasolla.
Mieluusti tätäkin albumia kuuntelee. Jatkossa kehityksen on kuitenkin pakko olla ripeämpää. Muuten Harmaja uhkaa jäädä vain väliaikaiseksi kuriositeetiksi.