Joskus taktiikka pettää. Kekseliään monimerkityksellisesti nimetty Harmaja tuotiin julkisuuteen Juha-Pekka Leppäluodon (Charon, Northern Kings) kolmantena kokoonpanona. Bändin syntytarinan keskiönä on Nick Cave & The Bad Seeds -tribuuttiyhtye, jonka innoittamana alkoi syntyä myös omia kappaleita. Paha on muita osoitella, jos pyyhkeitä tulee sivuprojektisyytteistä tai valovuoden edellä olevista innoittajista. Lukion kuvaamataidon tunnilla suherretun näköinen kansipiirroskaan ei innosta kiekkoon tarttumaan.
Tämä on sääli, sillä Harmaja on onnettomia lähtökohtiaan parempi yhtye. Sävellyksistä löytyy syvyyttä, vaikka puolitiehen jääneet sovitukset niiden tehoa vievätkin. Levy olisi kaivannut tuottajakseen piinkovaa natsia, joka olisi takonut kappaleisiin niiden vaatimaa majesteetillisuutta, tuskaa tai edes pateettisuutta. Viipyilevät ja kohtalokkaat laulelmat soittaisivat selkäpiitä ääripäähän asti vedettyinä ihan toiseen malliin. Etenkin pianoa olisi saanut kolistella badseedsmäisen väkivaltaisesti, kun siihen mahdollisuus olisi ollut.
Saima Harmajan runojen hyödyntäminen sanoituksissa on hyvä idea, vaikka ei Leppäluodon omiakaan tekstejään tarvitse hävetä. Harmajan nupullaan olevaa potentiaalia ei käy siis kieltäminen.