Chichester ei ole niitä tunnetuimpia paikkoja saarivaltakunnassa, mutta paikka tullee tutummaksi sieltä ponnistavan Hope Of The Statesin johdosta. Tuhdit eväät matkalle kohti mainetta on pakattu eväslaatikkoon. Löytyy ajankohtaista kritiikkiä Yhdysvaltojen valtaapitäviä kohtaan, Coldplay-henkisiä pianoballadeja, helposti tunnistettavaa lauluääntä ja vieläpä koskettavaa tragediaa yhtyeen kitaristin Jimmi Lawrencen itsemurhan muodossa. Miksi siis kerrosvoileipä maistuu kuivalta ja maito happamalta?
Oudon välinpitämättömäksi The Lost Riots todellakin jättää. Liian monta keskitempoista, raskassoutuista laulua loputtomilta tuntuvine paisutuksineen vie suurimman intohimon, oli teksteissä sitten miten paljon paloa tahansa. Kauttaaltaan läpi levyn kitarat soivat liian kylmästi, pianovetoisten kappaleiden tuoden onneksi mukaan hieman lämpöä, kuten Sadness On My Backilla. Kaunis Don't Go To Pieces toimii hienosti vaikka onkin ylimittainen ja sama vika on muuten mukavasti yleissävyä piristävällä George Washingtonilla.
Läpi koko levyn laulaja Sam Herlihyn äänestä löytyy hienoa roso, mutta paras jälki syntyy miehen malttaessa hieman pidätellä, kuten albumin parhaalla raidalla Enemies/Friends.
HOPE OF THE STATES: The Lost Riots
Arvio julkaistu Soundissa 09/2004.
Kirjoittanut: Jarmo Vähähaka.
Chichester ei ole niitä tunnetuimpia paikkoja saarivaltakunnassa, mutta paikka tullee tutummaksi sieltä ponnistavan Hope Of The Statesin johdosta. Tuhdit eväät matkalle kohti mainetta on pakattu eväslaatikkoon.
Arvio
HOPE OF THE STATES
The Lost Riots
Sony
The Lost Riots
Sony