Hurts jatkaa valitsemallaan ja ilmeisen menestyksekkäällä tiellä. Exile-levyn kannessa liki arjalaisen veistoksellisina esiintyvien Theo Hutchcraftin ja Adam Andersonin musiikki on edelleen hävyttömän populaaria ja opportunistista. Nämä tarpeettoman ylenkatsotut määreet ovat mitä oivallisin lähtökohta musiikille; valtavirran sfäärin popmusiikki on parhaimmillaan ekstaattista ja oivaltavaa. Kuunnelkaapa vaikka Beyoncéa, Rihannaa tai paluuta puuhaavaa Justin Timberlakea.
Exile-levyn suurin ongelma on sen tavaton tylsyys. Näin ruosteisiin koukkuihin ei käy hölmöinkään eväkäs. Tuotannolliset ideat ovat latteita ja arvattavia: Hurts kehtaa vielä ammentaa dubstepin paljaaksi metsuroiduilta takamailta. Hyvän popin sulokkuus – tai vaihtoehtoisesti vastaansanomaton järkälemäisyys – kiertävät levyn kaukaa. Exile on kertakaikkisen mitäänsanomaton kokonaisuus.
