Kuusivuotias pikku-Mattila fanitti aikansa Teräsbetonia, kunnes kyllästyi. Lordi-vaihe oli jo jäänyt taakse. Isäntä Meidän hoilaa stereoissa, kun poju pysähtyy ja kysyy alle kouluikäisen musadiggarin vakaumuksella: ”Onko tämä Teräsbetoni?”
Niinpä. Paidattomat ratsumiehet on ensimmäinen mielleyhtymä, joka Vereen piirretystä viivasta välittyy, suurimpana yhteisenä tekijänä lauluääni- ja tyyli, vaikka Isäntä Meidän lienee haeskellut jotakin aivan muuta. Hammondin ujellus, terävät soolot ja nykymenoon verrattuna mukavan pehmeä soundi muistuttavat Deep Purplesta, Whitesnakesta ja Rainbow’sta vasta korkealta kiskaistun laulun alta esiin noustessaan. Hardrock ja vanha hevi soivat entisten Requiem- ja Silent Voices -muusikoiden käsissä mureahkosti ja taitavasti. Esikuvia kunnioitetaan ja seassa häivähtelee tutun kuuloisia alkusysäyksiä, kosketin-introja ja biisirakenteita.
Vanhan hevin loisto perustui vahvoihin persooniin, jotka samaan huoneeseen sattuessaan ja hetkeen tarttuessaan loivat käsittämättömiä klassikoita. Tässäkään bändissä ei ole moodyja eikä turnereita, saati blackmoreja ja coverdaleja, ja siksi 70- ja -80-lukujen päivitys kiinnostavasti on niin hankalaa. Aikamiehen päiväunia muistuttavat sanoitukset eivät auta yhtään.