Siitä on hetkinen, kun olen kuullut uudella levyllä näin hyvät kitarasoundit. Ovat kyseessä sitten puhtaat arpeggiot tai reunoilta repaleinen fuzz-revittely, niin kitarat pomppivat kaiuttimista. Älyttömän kaunista jälkeä.
Siksi onkin harmi, että levyllä on niin paljon ylitse päästävää. Ilmeisin heikkous on laulajan ääni. Siihen kyllästyy kolmen biisin sisään. Tämä ei ole fataali heikkous. Rockin historia tuntee monia tärkeitä ja ärsyttäviä laulajia. Heidän pelastuksekseen koitui aina biisimateriaali. Tältä levyltä ei pelastusta löydy.
Yksikään biisi ei vetoa millään tavalla. Toki ne kuulostavat juuri siltä, miltä tällaisen garageen, bluesiin ja 70-luvun dinosaurusrockiin nojalla olevan orkesterin biisien tuleekin kuulostaa. Kovia riffejä ja paljon räimettä, mutta mikään ei kosketa. Nimibiisi on ajoittain lähellä.
Muodollisesti pätevää, särmikästä rockia… Kuka sitä kaipaa?
