Johnossi-kaksikko jakaa mielipiteitä erittäin vahvasti. Suurin sietokykyä koetteleva seikka on John Engelbertin raastava äänenkäyttö, joka joidenkin mielestä torpedoi kuuntelijan viimeisetkin mahdollisuudet pitää bändistä. Itse näen asian toisin. Mielestäni Engelbert on yksi modernin rockin parhaista laulajista ja Johnossi yksi viimeisen kymmenen vuoden kiinnostavimmista uusista yhtyeistä. Sen aiemmat kaksi albumia ovat olleet muutamaa piirua vaille täydellisiä rocklevyjä, eikä Mavericks jää niiden varjoon hetkeksikään.
Johnossin perimmäinen voima tulee pienistä, mutta harkiten käytetyistä elementeistä. Sen levyille ei ole mahdutettu mitään ylimääräistä, vaan kaikki perustuu kitaran, rumpujen ja laulun yksinkertaiseen kolmiyhteyteen. Se, että kitaroista paiskotaan vuoroin äänekästä ja vuoroin rauhallista sointia ei kenties ole maailman tuorein keksintö, mutta Johnossin käsissä tämä ratkaisu tuntuu ainoastaan luonnolliselta.
Huomioitava on myös, että yhtye pystyy mättökohtia panttaamalla rakentamaan kappaleisiinsa todellista draaman kaarta. Hyvä esimerkki tästä on nimibiisi, jonka pitkä akustinen alku korostaa kertosäkeen räjähtävää sähköisyyttä. Bändin, joka onnistuu lataamaan muutaman minuutin mittaisiin kappaleisiin tällaisen pohjavireen, on oltava poikkeuksellinen.
