JORE MARJARANTA: Värit

Arvio julkaistu Soundissa 03/2003.
Kirjoittanut: Pertti Ojala.
Kolmannen sooloalbuminsa julkaissut Jore Marjaranta painii vahvoin ottein ammattimaisen aikuisrockin genressä. Välillä hyvin viitteellisesti piirretyt tunnot pukeutuvat siistiin ja sävelradioystävälliseen sointiin, jota voi hyvänä päivänä kutsua jonkinasteiseksi rockiksi.

Arvio

JORE MARJARANTA
Värit
Parlophone

Kolmannen sooloalbuminsa julkaissut Jore Marjaranta painii vahvoin ottein ammattimaisen aikuisrockin genressä. Välillä hyvin viitteellisesti piirretyt tunnot pukeutuvat siistiin ja sävelradioystävälliseen sointiin, jota voi hyvänä päivänä kutsua jonkinasteiseksi rockiksi.

Visuaalisuudella musiikkinsa köyhyyden peittänyt Leningrad Cowboys oli turvallinen työpaikka Marjarannalle, jonka äänessä ei ole erityisempää persoonallisuutta. Värit -albumikin on lähinnä tyylikkäästi toteutettua keskinkertaisuutta. Kokoelma suurimmaksi osaksi omakätisesti kirjoitettuja lauluja, joiden tulkinnat heijastavat pikemminkin teknistä osaamista kuin tunteikkuutta. Haaleudestaan ja pitkien laulukaarien monotonisuudesta huolimatta Marjaranta voi olla hyvinkin oikeaoppinen laulaja, mikä on kaikkea muuta kuin hyvän rocklaulajan synonyymi.

Tiedän, rakkaus elää avaa paletin lievällä tanssipotkulla, mutta albumin varsinainen hitti on Pahat pojat -elokuvan tunnuslauluksi päätynyt Ville Pusan Ingen vinner -biisistä suomennettu Haaveet kaatuu. Levyn ainoa todella sykähdyttävä kappale on sen flyygelitorven ja huilun muuhun materiaaliin nähden ihan oikeasti värittämä päätösraita Otan itselleni aikaa, jonka tunnelmassa yhdistyvät Kinksin Sunny Afternoonin rentous ja Burt Bacharachin klassisille sävelmille ominainen ilmavuus. 

Lisää luettavaa