Wojciechista tutuista Sami Lehtosesta ja Jari Oisalosta sekä Mimmi Aaltosesta koostuva, vuonna 2008 perustettu turkulainen Kalkitos on jännä tuttavuus. Debyytin pelkistetyn keltainen, valoa ja lämpöä hehkuva kansi saa ensin varpailleen: näinköhän tässä nyt aiotaan vallan väriterapisoida viehkeältä näyttävän kulttuurituotteen uteliaisuudesta ostamaan erehtynyt jantteri kieślowskilaisittain? Vaan eipä huolta, yhtyeen elektromausteinen, semanttinen, mutta harmiton aikuispop luovii Kemopetrolin ja Electric Youthin auraamilla laduilla tyylikkään heleästi.
Sjöroosmaisiakin ulottuvuuksia hipelöidään (Tulevaisuudessa). Polaroidintuoksuinen 1978 ja utuisen raukea Liu’un vaikuttavat. Aaltosen ääni yhdessä Kalkitoksen hips noir -sointiin integroidun hymyilevän melankolian kanssa tuovat mieleen toisenkin nuoren turkulaispoppoon – Cassien – ja heidän keuhkonsa Sofia Thurénin. Nimiinsä ei Aaltonen pääosin Oisalon kynäilemiä (itsessään parhaimmillaan vangitsevia) lyriikoita kuitenkaan vielä saa otettua. Vieraantuneisuuden kokemus tuntuu tarkoittamattomalta, minkä vuoksi erinomaisuudesta toistaiseksi jäädään. Ehdotonta potentiaalia kuitenkin on.