Nimeään typistämään joutunutta Karaa niitattiin debyytin aikaan yhteen ankarampien suomenkielisten metalliärjyjen kanssa. Nyt hevipuolesta muistuttavat vain murjomaan laskeutuvat kitarat ja riffiratkaisut, mikä on pelkästään hyvä asia: totaalisemmalla survomisella Kara väsyisi täysin kasvottomaksi orkesteriksi.
Pahat kielet -levyllä on panostettu sovituksellisiin arvoihin. Maltilla sointia rikastuttamaan punotut yksityiskohdat, kirkkaat selkosoundit ja laulajan täsmällinen ääntäminen antavat Karasta ensin valheellisen hyvän kuvan. Sen suomalaiseen rock-perinteeseen kallistuvat kappaleet menettäisivät teräänsä räkäisemmällä metallilähestymisellä, joten pesäeroa on viisasta tehdäkin. Kun pahimmat rosot on karsittu, tuntuu laulaja Justuksen pienikin kiihtyminen ja äänen karhentaminen kovalta tehokeinolta.
Siksi onkin karua huomata, että levy loppuu neljännen biisin jälkeen, juuri kun ”pakollisen” itsetuhobiisin ”ajatuksissaan/ajaa tuskissaan” -pyörittely koukuttaa. Kappaleet kauniiden kääreiden alla rapisevat pölyksi loppulevyn hapuilussa, jonka aikana Ilkka Alanko -äänenpainot, kornit lentokuulutukset ja sanoitusten joutavanpäiväisyys tuhoavat senkin vähän, mitä biiseistä vielä olisi nostettavissa.