KMD: Black Bastards

"Industry rule number 4 080/Record company people are shady" on yksi kuluneimpia lainauksia A Tribe Called Questin Low-End Theory -levyltä, ja se sopii paremmin kuin hyvin KMD:n tarinan yhteyteen – KMD:n, jonka Mr. Hood -klassikolle jatkoksi äänitetty Black Bastards on yksi hip hopin historian kolutuimpia legendoja. Elektra-levy-yhtiö kieltäytyi aikoinaan koskemasta KMD:n vuosia valmistelemaan albumiin ja jätti masterit yhtyeelle, vaikka tuote oli silausta vaille valmis. Taloudellisista ongelmista kärsivä katkeroitunut ydinduo vetäytyi viimeistelemään teosta omiin oloihinsa ilman sopimusta ja rahoitusta. Toinen kaksosista, Sub Roc, menehtyi traagisessa auto-onnettomuudessa vain hetkeä myöhemmin.
Kolhuista toipuminen vei yksin jääneeltä Zev Love X:ltä vuosia, eikä albumi ottanut valmistuakseen. Jaloilleen päässyt Zev teki toissa vuonna yllättävän comebackin MF Doom -pseudonyymin suojissa loistavalla LP:llä, Grimm-splitillä ja suosituilla vierailuilla. Laadukas Black Bastards hyllytettiin vallitsevan käsityksen mukaan provosoivan kantensa vuoksi, mutta syy lienee muu, tarjoutuihan yhtye luopumaan alkuperäisestä konseptista. Hämmentävää kyllä LP kuulostaa seitsemän vuoden nuoresta iästään huolimatta pahan kerran päivettyneeltä jopa vuoden 94 yleissointiin, itärannikon renessanssiin, verrattuna. Jos Elektra oli New Yorkissa pulppuavista virtauksista tietoinen, se luultavasti teki laskelmoidun, kenties kannattavan liikkeen hylätessään KMD:n. Black Bastards on eri puusta veistetty kuin ne 94-klassikot, joihin ajan henki parhaiten kulminoituu – Illmatic, Main Ingredient, Resurrection, Street Level, The Sun Rises In The East ja Word…Life.
Bastards ei ennakko-hypesta huolimatta ole AmeriKKKa`s Most Wantedin kaltainen aggressiivinen vanhoihin ongelmiin paneutuva tutkielma. Se ei ole lainkaan painostava kokonaisuus, vaan samaa vanhaa, kevyttä, soul ja funk -sample-rikasta ja fiilisorientoitunutta hip hopia. Nasin, D.I.T.C.:n ja O.K.:n MC-kultavuonna Zev Love X:n tuolloin vielä kirkas ja elävä joskin teknisesti ensiluokkainen tyyli ei sekään ollut järin moderni tai ennenkuulematon. Levy on outouksistaan huolimatta pääasiassa hyvää, humoristista ja viihdyttävää hopia ja Sweet Premium Winen, Suspended Animationin ja nimikappaleen kaltaiset jamit ovat omalla kieroutuneella tavallaan kannanottoja siinä missä The Coupin Last Blunt, mutta eivät lähelläkään Ras Kassin kyynisiä saarnoja.
Kaksi vuotta Black Bastardsille kaavaillun julkaisupäivän jälkeen kysymys kaupalliseksi menestykseksi osoittautuneen thugismin rappeuttavasta vaikutuksesta musiikkiin oli kaikkien huulilla. Vuotta myöhemmin progressiivista hopia tulvi NYC:ssä maan alla enemmän kuin koskaan. Tässä viitekehyksessä Black Bastards on virkistävä nostalginen kokemus; se on rytmimusiikkia ilman kaupallisia tai aatteellisia rajoitteita. Raikas levy on uutena tuttavuutena luultavasti mielenkiintoisempi kuin se olisi ollut seitsemän vuotta sitten.